Vuonna Yksituhatta kuusisataa viisikymmentä yksi,
kun laivuri koitti saada poikia pestatuksi,
hän pestas pyhän, pestas toisen, pestas kolmannen,
Usvaneitoon Umbarin.

Sen harhatöitä muistella on vallan vaikeata,
kun monet ihme seikkailut sai laiva kokea.
Kujeistansa kuuluin oli Ormond-kapteeni,
Usvaneidon Umbarin.

Laivaan tuli laivurille ystäviä kerran,
tulivat he iloitsemaan luona Ormond-herran.
Vaan säilän säihke keulassa ne ilot lopetti
Usvaneidossa Umbarin.

Sitten vietti vankeuteen hän koko miehistönsä
vaan kun päänsä selveni niin lausui rukouksensa
tulkaa poijat, sovinnossa oomme edespäin
Usvaneidossa Umbarin…

- Katkelma Usvaneidon balladista, 1651 K.A.

Syksy Harnen-joella


Vietettyään viikon Sangahyandionin leirissä panttivankeina päästi nuori sotaherra vihdoin kapteenin tovereineen takaisin kovia kokeneelle laivalleen, joka puoliksi kumollaan odotti hiekkasärkällä Harondorin autiolla rannalla. Elettiin syksyn viimeisiä kuumia aikoja, kun etelätuuli toi Haradista lämmintä ilmaa ja puhalsi silmät ja korvat täyteen oranssia hiekkaa.

Usvaneidon huvenneella miehistöllä oli täysi työ pistää purtensa valmiiksi hinausta varten. Pohja oli ottanut pahan kosketuksen ja suurin osa meriläisistä joutui viettämään päivänsä pumpuissa. Osa ruokatarvikkeista, iso vesitynnyri mukaan lukien, oli menetetty haaksirikossa. Kuivalla suolalihalla eläneet pojat olivat alkaneet jo aprikoida, että kapteeni on lyöty rautoihin ja laiva iäksi unohdettu.

Viikon lopulla ilmassa oli ollut jo kapinan poikasta. Linhirissä palkatut ensi reissun pojat hautoivat haaksen jättämistä, mutta perämies Gaerdil ja veljensä Girion, tuo kovanyrkkinen pursimies, sanoivat että kyllä kapteeni aina keinot keksii, eikä hän laivaansa jätä niin kauan kuin siitä on vähänkin puuta jäljellä. Ibrahim julisti, että Harondorin maa oli joka tapauksessa täynnä petoja, nälkäisiä leijonia ja puumia, kulkutauteja ja sodan tähden myös maurilaisrosvoja, joten laivassa oli turvallisempaa, etenkin kun oikeat sotilaat (joiden tarkoitusperät arvatenkin olivat jalot ja kunnioitettavat) sitä vartioivat.

Ormondin voitokas paluu oli koko miehistölle riemun aihe. Berengar konstaapelin ominaisuudessa tarjosi laivan varastosta kaikille jumprun verran rommia. Ritari Uldor Otharin ja koiransa Tuan kaatoivat peuran jonka Otho teurasti ja Rilian paistoi maakuopassa Harondorin dyyneillä. Ibrahim löysi joukon yrttejä mausteeksi ja Cailean villejä juureksia höysteeksi, ja kaikki saivat syödä vatsansa kylliksi ja huuhdella paistin kurkustaan portviinillä, jota avokätinen ruhtinas oli kaupanvahvistajaisiksi käskenyt lähettää laivalle peräti kaksi korillista.

Tuon brandylla vahvennetun, väriltään syvän punaruskean ja maultaan viipyilevän jumalten juoman rypäleet kasvavat Länsi-Harondorissa Dourojoen laaksossa ja sen jyrkillä rinteillä tukahduttavan kuumissa ja hankalissa olosuhteissa. Itse kypsytys puolestaan tapahtuu perinteisin menetelmin tynnyreissä rannikolla Has’Annûn esikaupungissa Vînbar an-Dairassa, muutaman peninkulman päässä pohjoiseen Usvaneidon haaksirikosta.

Rannalla saatiin odottaa vielä päivä jos toinenkin, ennen kuin Sangahyandionin lupaama apu saapui. Mírlondista saapui yksi kevyt punaraitapurjeinen sotakaleeri ja muhkeamahainen umbarilainen holkki jonka skanssissa kaikui laulu. Umbarin ahavoituneet, päivettyneet tervakourat kiinnittivät touvit, luokit ja köydet, ja saivat Usvaneidon irti nousuveden aikaan. Matka an-Ugartan niemen ympäri oli kuitenkin hidas ja vaikea, sillä Usvaneidosta oli vähän väliä pumpattava pois vettä.

Arveltiin että laiva hinattaisiin Mírlondiin joka oli Harondorin maakunnan hallinnollinen pääkaupunki ja gondorilaiselle miehistölle tutumpi, mutta kun telakoilta ei löytynyt tilaa, hinattiin laiva seuraavana aamuna lahden poikki Ramlondiin, kaapparilaivastojen pääsatamaan.

RAMLOND


Joidenkin merimiesten mukaan Ramlond oli maailman paras satama. Sellaiset kaikenkokeneet merikarhut kuten Gaerdil tai Girion tai ammattipiraatit kuten Otho jaksoivat kuvailla sen iloja ja viettelyksiä pitkät tovit. Heidän paratiisinsa oli Ramlondissa, ja he olisivat olleet tyytyväisiä, jos heidän laivansa olisi kellunut ramlondilaisessa tokassa hamaan maailmanloppuun.

Usvaneito saapui Ramlondiin syys-lokakuun vaihteessa, joka ei sään puolesta ollut pahinta, joskaan ei parastakaan aikaa. Taivas oli usein täynnä tummia myrskypilviä, joskin mahtavat syystuulet ja sateet saapuivat näillä leveysasteilla yleensä vasta lokakuun lopulla, jolloin Usvaneidon pitäisi olla jo luovimassa kohti kaukaista etelää.

Purjelaivojen reitin Haradin rannikkoa pitkin määräsivät tuulet ja merivirrat. Pohjoisella Belegaerilla vallitsevat länsituulet alkoivat kääntyä pohjoiseen jo Harondorin rannikon ulkopuolella, mutta talvella oikea koillispasaati tavoitettiin usein vasta Baal Dalajafin vesillä. Päästäkseen suotuisten tuulien mukana Rajiin Usvaneidon tuli purjehtia pasaatissa Tol Uialgaerin ja Pelikaanisaarten ohi kaaressa Bellakarin eteläpuolella olevalle vaihtelevien ja heikkojen tuulien alueelle, ”tyvenvyöhykkeelle”. Siellä uhkasivat eteläiset merirosvokaleerit kaikkia tuulivoimalla kulkijoita, mutta onnekas ja taitava kapteeni saattoi merivirtaa seuraamalla pujahtaa Rajin vuonoon.

Ramlondissa oli jo 1400-luvun alussa ryhdytty rakentamaan vuoroveden vaihteluilta suojattuja satama-altaita, ja 1650-luvulla ne vetivät vertoja useimmille Suuren meren valkamille. Tokka-alueen erotti Harnen-joesta massiivinen rantamuuri. Vuoroveden vaihtelu on Harnenin suupuolella keskimäärin seitsemän metriä, missä riitti ihmettelemistä nuorille merimiehille ja päänvaivaa kokemattomille kapteeneille.

Usvaneidon ensikertalaisille vuoroveden vaihtelut ja Ramlondin tokkien laivojen paljous olivat varmasti ihmeellisintä, mitä he siihen asti olivat nähneet, kun Umbarin satamissa Usvaneito ei ollut viivähtänyt pitkään aikaan. Aluksi miehistö sai kuitenkin ihailla vain satama-allasta ympäröiviä lankku- ja lautatapuleita, sillä miehiä ei päästetty maihin ennen kuin laiva oli pantu telakkakuntoon. Ensin oli purjeet kuivatettava ja sen jälkeen irrotettava raaoilta ja vietävä kannen alle, jotta ne eivät olisi olleet turhaan säille alttiina. Raakapurjeen mukana oli vielä irrotettava monta syltä juoksevaa köysistöä: jiiktouveja, kupukuristimia, jaluksia ja reivitaljoja, ja tähän tarvittiin koko väen täysipäiväinen aherrus. Lisäksi laiva oli valmistettava lastin purkamista varten.

Ormondin onneksi Linhirissä lastatut asearkut eivät olleet vaurioituneet. Varsinaisen purkaukset hoitivat Sangahyandionin palkkaamat satamatyöläiset. Ruumat puhdistettiin ja maalattiin sitä mukaa kun ne tyhjenivät, ja taitavimmat miehet saivat Girionin johdolla korjata purjeita ja huoltaa takilaa. Kaikella tällä oli tietenkin aina kiire, joten merimiehet eivät satamassakaan päässeet laiskottelemaan.

Kun ruhtinaan edustajat olivat tarkastaneet lastin ja viimeinen arkku oli toimitettu kaupungin asepajoille teroitettavaksi, notaarit vahvistivat kauppasumman (kolmensadan kruunun edestä rahaa, tavaraa ja palveluita). Sovittiin, että:

”A WRETCHED HIVE OF SCUM AND VILLAINY...”


Korkealla lahdenpoukaman perukoilla, sataman moninkertaisten paksujen muurien ja bastionien suojaamana aukesi Ramlondin vanha kaupunki. Harnenin suiston pystysuorat korkeat kalliot, turkoosinsininen vesi ja tummanvihreänä kallioiden päällä kiemurteleva kasvillisuus tekivät useimpiin lähtemättömän vaikutuksen. Ramlondia ympäröivät viininviljelysten, oliivipuiden ja seetrien vyöhykkeet. Sisämaassa levisivät suunnattomat vehnäpellot, joilla sadonkorjuu oli juuri päättynyt.

Vaikka Ramlondissa oli yli 18 000 asukasta, eteläinen kiireettömyys ja huolettomuus tuntui leijuvan sen valkoiseksi kalkittujen kivitalojen ja punatiilisten kattojen yllä. Ramlondin Dúnadan-syntyiset ylimykset asuvat koreissa kaksi- tai kolmikerroksisissa taloissa, joihin liittyvät suuret holvikäytävien ja muurien ympäröimät sisäpihat. Nämä salatut pihat pitivät tarinoiden mukaan sisällään ennennäkemättömiä ihmeitä: suihkulähteitä, jotka suihkuttivat jalokiviä, mekaanisia satakieliä, labyrinttejä. Kullattujen kupolien kattamat valkeat pyörötornit koristivat oppineiden pyhäköitä ja julkisia rakennuksia.

Ramlond oli númenorilainen kaupunki, ja sitä se oli ollut jo lähes kaksi tuhatta vuotta, vaikka asujaimiston enemmistö olikin sekaverisiä. Númenorilainen kaupunginosa, Abârlôni, oli täynnä tarinoita, salaisuuksia kahdenkymmenen sukupolven ajalta, raunioituneita muureja, lapsia joilla oli arvoituksellinen hymy. Yhteenliittyvien rappusten, kujien, pihojen ja pikkuaukioitten kaupunki; maailma joka ei kuulunut rahvaalle, merimiehille ja kauppiaille.

Ruohottuneen ja kuluneen "Saraseenien suihkulähteen" seinään oli upotettu reliefi kolmesta haradilaisveljeksestä, Riobasta, Sandista ja Alfanista. Umbarilaiset lasinpuhaltajat kertoivat, että nuo kolme mauria olivat al-Amrûnilaisia kauppiaita ja vakoojia, jotka olivat tulleet Abârlôniin hakemaan jotain minkä umbarilaiset merirosvot olivat varastaneet. Vanha mies näytti muutamaa kuparikolikkoa vastaan Tulkas Voittajan pyhäkön lähellä vanhan muurin varjossa sijaitsevan alabasterisyvennyksen, jossa oli vihreä marmorinen lepakko. Hän selitti, että se oli maurilaisseikkailijoiden symboli, ja että ne maurit olivat olleet liitossa Oikeuden Veljien kanssa...

Kaupungin haradilaisyhteisöllä oli omat tarinansa. Muuan kamelinajaja, Danakil, kertoi Ciriondilille, että al-Janna al-Adaniin, Ihmisten Paratiisiin, pääsi kun avasi seitsemän ovea autiomaassa. Mutta piti tuntea seitsemän Melkorin väkeen kuuluvan hirmuisen maian tosinimet tai ottaa mukaan runoilija jolla oli kultainen avain kielen alla. Juhlapäivinä syötiin kummia pahanmakuisia suolattomia keksejä ja poltettiin votiivikynttilöitä, joista tuli paksu, makea tuoksu. Monet valmistautuivat paastonaikaan, joka dúnedainin kalenterin mukaan alkoi Narbeleth-kuun (lokakuun) 27. päivänä.

Juotuaan kolme päivää portviiniä seikkailijoiden ja pyhiinvaeltajien seurassa eräässä maanalaisessa viinituvassa (se tunnettiin "Ristin ja Käärmeen" nimellä koska sinne mentiin holvikaaren alta johon oli joskus hakattu pohjalaisritareiden tasaristi ja sitä ympäröivä itseään pureva käärme) Ciriondilille ja Caileanille kerrottiin - matalaan ääneen - vanhoja haradilais-umbarilaisia tarinoita. Puhuttiin Urud an-Khibilin luostarista dyynimeren takana, jonne oli haudattu Ar-Abâttarîk, "Viisausopin Kolmen Kirjan" luoja, sekä kuiskaten mainittiin hullu munkki Eruhîn, Lindëfirionin isä, jonka viimeinen leposija oli kuulemma bellakarilaisessa Ayal Koyrenin kaupungissa, Izindûtarik-vuoren takana...

Paljolti toisenlainen maailma aukeni alhaalla satamassa merimuurin ja kaupungin vallien välissä. Siellä syötiin hirssipuuroa, herneitä, kaalia sianihrassa ja juotiin vesitettyä viiniä, vaikka rikkaimpia kapteeneja varten oli myös paikkoja joista sai liskonmunia ja kookosmaitoa, muskotilla, neilikalla ja inkiväärillä maustettua riistaa ja yli viittäkymmentä eri kalalajia. Satama oli väkivallan, huijausten ja petosten, ammattitappelijoiden, pelureiden ja väärentäjien maailma. Ramlondissa oli kapakka jokaisessa kadunkulmassa ja basaareja ja ilotaloja yli normaalin tarpeen. Kapeat kadut varastomakasiinien takana olivat levottomat, tappelut hurjia. Kaupungin kuvernööri Falasser (Sakulkhôr) Octesianin sotamiehet kävivät yleensä vain siivoamassa jäljet, eivätkä puuttuneet levottomuuksiin niin kauan kuin ne rajoittuvat bastionien huonommalle puolelle.

Kun Usvaneito hinattiin Ramlondin telakalle, tokassa ui parhaillaan useampikin kuuluisa umbarilainen kaapparilaiva: Barûkhor Ainaraudan suuri nelimastoinen karakki ”Menelmacar”, Ruil Tharvenilaisen kaksoisballistoin varustettu karaveli ”Rouva Rinaida” ja Morvran Reisin nopea karakki ”Sulinwë Tuuletar”. Kolmen suuren purjelaivan lisäksi tokassa ui tusinan verran kauppiaiden koggeja ja saman verran umbarilaisia dromoneja, suuria soudettavia sotalaivoja, jotka ojentelevat kuparinhohtoisia liekinheittimiään messinkilaatoituksen välistä. Pieniä shebekkejä ja kalastuspaatteja näytti olevan satakunta.

Kun näin monta eri alusta kellui samaan aikaan satamasta, oli merimiehillä myyjän markkinat: aluksiin tarvittiin yhteensä pari sataa merikelpoista purjehtijaa ja tuhat kaleeriorjaa. Kun sadat seilorit ovat samaan aikaan tuhlaamassa palkkaennakkojaan kapakoissa, kohoavat hinnat. Ja kun eri laivojen ympäripäissään toilailevat miehistöt kohtaavat, heiluvat nyrkit, puukot ja käsikirveet.

Satamassa Usvaneidon väellä oli kissanpäivät. Viinin virratessa ja päivien kääntyessä viikoiksi useimmat merimiehet ehtivät juoda Kolmen Merenneidon antimien lisäksi myös palkkasaatavansa ja ennakot päälle. Ramlondin ilojen seurausta oli myös se, että miehistö alkoi joutilaisuudessa huolestuttavalla tavalla harveta.

Lokakuun 8. päivänä matruusi Trahaern – viimeinen vanhasta miehistöstä - ja laivapoika Hirri Sääksi jäivät lomilleen, ja seuraavalla viikolla kaksi vasta palkattua ramlondilaista laivapoikaa katosivat omille teilleen. Mahdollisesti he kallistivat korvansa krympparien houkutteleville tarjouksille – nämä ”satamahait” olivat pääasiassa kapakoiden ja merimiesten asuntoloiden pitäjiä, jotka hankkivat lisäansioita toimittamalla merimiehiä niitä tarvitseviin laivoihin. Yleensä värväys tapahtui krympparin omassa kapakassa, jossa uhria pehmitettiin tarjoamalla runsaasti hyviä juomia kunnes hän suostui vaihtamaan laivaa, ja isännän rotevat ”runnarit” varmistivat, että lupaus todella pidettiin, kantamalla pöydän alle juoneen miehen uuden laivan skanssiin...



Valid XHTML :: Valid CSS: :: Powered by WikkaWiki