Urduzîr Bishralaisen tarina


Puukko-Randirin johdattamana Ormond saapui Bozisha-Darin laitamille, iljettävään Mustaan Kaupunkiin, jossa köyhyys, kulkutaudit ja rikollisuus rehottivat. Laiskanoloiset mûmakanda-neekerit parveilevat sataman liepeillä, odottaen seuraavaa lastausurakkaa. Poltettavan unikon imelä haju kantautuu kymmenistä epäilyttävistä luolista, joissa turmeltuneet mustat huorat odottavat merimiehiä raukein silmäluomin, huumaantuneina.

Sadat katulapset, kerjäläiset, köyhät ja kodittomat ympäröivät Mustaan Kaupunkiin laskeutuvat paremman väen edustajat, huutaen almua ja Jumalan siunausta. Tie köyhälistön läpi avautuu vain kourallisella dinaareita, mahdollisimman kauas heitettynä.

"Puukko" johdatti heitä eräälle ränsistyneelle takapihalle lähellä köyhien ja matkustavaisten yömajaa. Siisti kaislaverho toimitti oven virkaa. He koputtivat, ja astuivat sisälle.

Kesti hetken, ennen kuin Darin polttavan auringon sokaisemat silmät tottuivat huoneessa vallinneeseen hämärään. Vain kattoikkunasta lankesi valoa siihen, missä Ormond nyt seisoi, ovensuussa. Huone oli lähes tyhjä, askeettinen. Keskellä lattiaa oli sammutettu tulisija, sen vieressä kaislamatto nukkumista varten. Seinällä kolme kaislasta punottua koria. Hämärässä nurkassa oli jotain, jota Ormondin silmät eivät erottaneet. Vastapäisellä seinällä, varjojen kätkemänä, istui polviasennossa kookas tuntematon mies.

Hänellä näytti olevan pitkät mustat hiukset useille palmikoille sidottuna, ja palmikot oli koristeltu nahkanauhoilla. Mies oli pukeutunut hyvin yksinkertaiseen, nukkavieruun kaftaaniin ja hän oli paljain jaloin. Vyöllään hän näytti kantavan yksiteräistä miekkaa ja veistä.
"Ketä haette", mies kysyi varjoista apysaiciksi.
"Miekkamestaria", Ormond vastasi.
Randir ei voinut pysyä vaiti. Hän kumari kohteliaasti ja puhui haltioituneella äänellä: "Minä näin miten käyttelitte terää Kolmen kamelin torilla tänään aamupäivällä! Kaadoitte kahdeksan aseistautunutta rosvoa. Sulttaanin poliisi etsii teitä, olette hengenvaarassa jos vielä jäätte kaupunkiin. Tulkaa meidän mukaamme, me voimme auttaa teitä!"
"Poliisi on etsinyt minua ennenkin. Heidän mielestänsä olen heidän sulttaaninsa vastustaja ja vihollismaan urkkija kaupungissa. Niin nopeasti unohtuvat vanhat palvelukset sota-aikana. Mutta hyviin tapoihin kuuluu esittäytyä, ennen kuin ryntää sisälle toisten majaan."
Ormond istuutui anteeksipyytävästi tulisijan toiselle puolelle ja Randir hänen viereensä. "Olen Ormond Orleghin an-Isigir, Usvaneidon kapteeni. Esi-isäni oli Ornatur joka oli suuri merimies ja soturi pohjoisessa."

Urduzîr otti kaftaaninsa laskoksista esille papyruskäärön. Se avautui kahisten lattialle Ormondin eteen katosta aukeavan valokiilan kohdalle. Punaisella musteella maalatut hieroglyfit ja mustat kaleerikuvioiset sinetit kiiltelivät koko pitkälta matkalta.
"Meidän maassamme, kun kaksi miestä tapaa toisensa, he esittelevät ensiksi sukukäärönsä. Mutta koska olette pohjoisesta, tapanne ovat erilaiset enkä katso kunniaani siksi loukatun. Luotan sanaanne, Ormond Orleghin. Olen Urduzîr, Bishrasta."
"Hyvä Urduzîr, minä olen laivan kapteeni eikä laiva tunne isänmaata. Jos haluatte välttää sulttaanin teloituskomppanian (ja tiedän, että nuo haradin koirat osaavat tappaa hitaasti ja julmasti!), tulkaa minun laivalleni."
"Harkitsen asiaa."

Urduzîr nosti savikipon ja ryysti vihannesliemensä loppuun. Hiljaisuutta kesti tovin.
"Onko laivanne iso? Paljonko siinä on miehiä? Minne päin kokka näyttää? Olen ollut kaksi kertaa sodassa, toisella kerralla merisotilaiden kouluttajana. En tee hätiköityjä päätöksiä. Herran, jonka palvelukseen asetan taitoni, on oltava luottamuksen arvoinen, ja hänen on pystyttävä tarjoamaan sekä rahaa että kunniaa."

Ormond otti vyöltään taskumattinsa, joka oli täytetty parhaalla rommilla mitä rahalla saa, ryyppäsi ja tarjosi myös tummahipiäiselle miehelle. Jostakin brigandiiniliivin uumenista ilmestyi kaksi merenvahapiippua, jotka täytettiin vyöllä roikkuvasta massista. Makea tupakan haju ja vaniljan, appelsiinin ja ruusunlehtien aromit täyttivät pienen huoneen. Maisteltuaan savua ja suittuaan komeita viiksiään kapteeni avasi sanaisen arkkunsa ja puhui punnitusti, kohteliaasti mutta ylpeästi.
"Usvaneito on ollut minun jo neljä ajast´aikaa, ja tunnen laivani joka tuuman tarkalleen. Alukseni ei ole täkäläisittäin kovinkaan mittava, monet kaleerit ovat sitä pidempiä. Leveydessäkään en kykene dromonien kanssa kilpailemaan. Lastitilaa sen sijaan piisaa, karavelit on suunniteltu sekä kauppa- että sotalaivoiksi. Laivani runko ja takila ovat tukevat ja hyvässä kunnossa. Ainoa keino, jolla kaleeri voisi yrittää vallata alukseni, olisi entrata kylkeemme kiinni ja suorittaa rynnäkkö. Tällaisen tilanteen varalta on laivallani jalkajousia, ja palveluksessani on myös kaksi sîraynilaista jousimiestä. Hallussani on myös arkullinen tulta joka ei sammu vedellä.
Miehistöni on tosin melko kokematonta, mutta luotan joka mieheen. Päällystö on seilannut mukanani vuosia, ja on henkilökohtaisesti uskollista minulle. Olen pannut oman henkeni alttiiksi jokaisen puolesta, ja tiedän heidän tekevän saman tarpeen tullen. Olen vienyt mieheni seikkailusta toiseen, ja palannut satamaan lihavien saaliiden kera. Elämä laivalla ei aina ole helppoa, mutta en vaadi miehiltäni mitään, mitä en ole valmis itse tekemään. Tällä hetkellä laivallani palvelee yksineljättä miestä ja poikaa, mukaanlukien merisotilaat ja lääkäri. Lisäksi puosumme on toipumassa vanhoista sotavammoista Umbarin satamassa.
En ole kitsas isäntä. Palkitsen taitavan palveluksen avokätisesti, ja uskollisuuden ja urhoollisuuden luottamuksella. Usvaneito on minun isänmaani, ja sen miehistö kansaani. Minä seison ja kaadun maanmiesteni mukana. Sanon suoraan, että tarkoitukseni ei ole olla turhan arka. Suuria voittoja ei saavuteta jahkailulla, vaan toiminnalla. Jos elämä Usvaneidolla ei välttämättä pitkä olekaan, ei se myöskään ole tylsä. Tällä hetkellä tuuleni puhaltaa ensin länteen, sitten pohjoiseen. Olen kuullut, että Tulwangin vesillä riittää neekerilaivoja kaapattavaksi, ja piiritetyt kaupungit maksavat korkeita hintoja muonavaroista. Kevääksi minun on suunnattava pohjoiseen, aina Gondoriin asti ja kauemmaskin, koska minulla on siellä velkoja maksettavana. Palaan hyvinkin vielä etelän vesille, mutta en tiedä sanoa milloin.
Puhuin pitkään, koska uskon, että osaat paremmin valita, jos tiedät mihin olet ryhtymässä. Tarjolla on samaa työtä kuin muillekin merimiehille, samat olot, sama muona ja samat säännöt. Laivassani on konstaapelin pesti auki, ja palkka on yksi hopeapenni päivässä. Olisin ylpeä saadessani osaavan ja kokeneen soturin laivalleni."

Vuodatuksen jälkeen Ormond vaikeni ja toivoi lukeneensa muukalaista oikein. Anbalukhôrilaiset tunnettiin ylpeinä ja omanarvontuntoisina miehinä, ja näin vaarallista taistelijaa ei kannattanut suututtaa. Päivettynyt mies nautti siemauksen rommia, suki viiksiään ja istui taas pitkään hiljaa piippua tuprutellen. Sitten hän ojensi piipun takaisin kapteenille, nousi, nyökkäsi ja lausahti;
"Olkoon niin."

Seuraavana päivänä Urduzîr ilmestyi satamalaitureille, mistä mûmakanda-orjat soutivat hänet dinaarista laivalle. Hänellä oli mukanaan koko omaisuutensa. Mies oli pukeutunut kahteen päällekkäiseen kaftaaniin, toiseen hieman tummemmanharmaaseen, ja hän kulki edelleen paljain jaloin.

Usvaneidon kannelle nostettiin kolmen kaislakorin ja maton lisäksi lakattu punainen miekkakotelo sekä hänen sotavarusteensa: punainen polviin asti ulottuva lamellaaripanssari, teräskypärä jossa oli hopeoitu pirunnaamainen kasvosuojus, nahkaa ja metallia olevat käsivarsisuojukset, raskastekoinen piikkipäinen nivelnuija, vastakaarijousi, puinen nuolikotelo, kulunut punamusta kilpi jonka keskiöön oli kuvattu liekehtivä aurinko ja jonka reunassa kiemurteli käärme.

Nevazar ja Abadan, siraynlaiset merisotilaat, kumarsivat maahan asti nähdessään Urduzîrin nousevan laivaan. "Mestari!" he huusivat. Mutta Urduzîr nauroi. Hänen kotkannenänsä haisteli ilmaa; mustat palmikot liehuivat tuulessa. "Sää on hyvä ja laiva on onnekas", hän lausui.







Valid XHTML :: Valid CSS: :: Powered by WikkaWiki