Sirat al-Abârlôni ja leskiruhtinattaren palatsi

Korkealla lahdenpoukaman perukoilla, sataman moninkertaisten paksujen muurien ja bastionien suojaamana aukesi Ramlondin vanha kaupunki. Harnenin suiston pystysuorat korkeat kalliot, turkoosinsininen vesi ja tummanvihreänä kallioiden päällä kiemurteleva kasvillisuus tekivät kehen tahansa lähtemättömän vaikutuksen. Sernestaa ne muistuttivat elämästä, jota hän ei ollut elänyt.

Númenorilainen kaupunginosa, Abârlôni, oli täynnä tarinoita, salaisuuksia kahdenkymmenen sukupolven ajalta, joita kaupungin kaduilla kuiskailtiin. Rouva Bora Lintoronin porfyyripylväiden ympäröimä talo, jonne pääsi "hulluja rappusia" tai "haradilaisia portaita" pitkin. Salainen Piha, jonne pääsi vain avaamalla seitsemän ovea joista jokaiseen oli kaiverrettu yhden Šedin, haradilaisen demonin, nimi. Tarinoita petoksista, hulluudesta, torneihinsa eristäytyvien númenorilaisten synkistä salaisuuksista. Auringon laskettua viinituvissa voitiin kuiskailla paholaisen nimistä, Melkorin palvelijoista, taikureista joita asui Ramlondin torneissa mutta jotka eivät koskaan näyttäytyneet päivänvalossa; ja paljosta muutakin siellä puhuttiin. Vaikeinta kaikista näistä pihoista oli päästä leskiruhtinatar Lóthrielin maagiseen puutarhaan.

Ramlondin númenorilainen kaupunginosa oli yhteenliittyvien rappusten, kujien, pihojen ja pikkuaukioitten kaupunki; eksklusiivinen, poissulkeva. Se oli maailma joka ei kuulunut rahvaalle, merimiehille ja kauppiaille. Lapset siellä olivat hyviä kertomaan vanhoista asioista ja kiipeämään jo raunioituvien kiellettyjen aitamuurien yli. Tytöillä oli levottomuutta herättävä hymy. Vanhat portiikit olivat täynnä symboleita: Noldorin alkemistien merkkejä, Erufailon kerettiläisten käärmeitä ja kuunsirppejä, Tulkasta ja Ossëa esittäviä kuvia. Aukioilla vanhat naiset mustissaan kertoivat lapsille tarinoita Ar-Pharazôn Kultaisesta, Calimehtar Purjehtijan matkasta Etelän Ääriin, siitä kun Melkor yritti kukistaa Auringon ja Kuun.
Sernesta otti kulauksen vettä jo ruohottuneesta ja kuluneesta "Saraseenien suihkulähteestä", jonka seinään upotettu reliefi kertoi kolmesta haradilaisveljestä, jotka olivat tulleet Abârlôniin hakemaan jalokiveä, jonka umbarilaiset rosvot olivat varastaneet Al-Amrûnista.

Tällä kaupungilla oli niin vanhat juuret, ettei edes ruhtinas Sangahyandionin nimi paljoa painanut. Useimmilla Abârlônin asukkailla oli yhtä muinainen ja kunnianarvoisa sukupuu. Jokainen lasinpuhaltajakin osasi luetella helposti ulkomuistista kymmenen sukupolvea taaksepäin, ja alhainen vihanneskauppiaskin sanoi polveutuvansa númenorilaisista siirtolaisista kaksi vuosituhatta sitten.
Kolme viikkoa Sernesta sai neuvotella vartijoiden ja senesalkkien kanssa sisäänpääsystä. Palatsissa oli yhdeksän sisäkkäistä ovea, ja jokaisella ovella vartija. Ulkomuurin kolme porttia Sernesta ohitti helposti ensimmäisen viikon aikana puhetaidoillaan. Toiset kolme johtivat palatsin sisäpihalle, ja niistä vastaavat visiirit ja kamariherrat vaativat runsaasti kultaa, ennen kuin suostuivat päästämään Sernestan eteenpäin. Viimeisen viikon Sernesta asui palatsissa odottamassa audienssia leskiruhtinattaren luokse.

Palvelijat kohtelivat häntä hyvin; hänelle tarjottiin juomaksi viiniä, joka oli maultaan kepeää ja notkeaa, ravitsevaa muttei lainkaan päihdyttävää, ja syötäväksi paahdettua fasaania, sahramiriisiä, sitruunamehulla ja viinietikalla marinoituja kesäkurpitsoja ja munakoisoja kylmän peuranlihan kanssa, hunajaviikunoita ja kvittenitorttuja. Jotkut mausteiden tuoksut ja harvinaisemmat suitsukkeet saivat Sernestan ajatukset palaamaan isänsä luolaan autiolla saarella, joka oli ollut hänen kotinsa ensimmäisten elinvuosiensa ajan.

Abârlôni oli mielentyhjentävä kokemus. Kaupungissa ei tuntunut tapahtuvan koskaan mitään. Valkoiset tornit kohosivat muratinpeittämien muurien takana, vanha marmori lohkeili, muulit ja aasit löntystelivät laiskanlaisesti kaduilla. Leskiruhtinattaren palatsin tomuiset arabeskikuvioiset holvikäytävät antoivat suojaa paahtavalta auringolta ja satunnaisilta rankkasateilta. Äänettömästi liikkuvat palvelijat toivat Sernestalle ruokaa, mutta eivät keskustelleet hänen kanssaan. Ylipäätänsä palatsissaan ei ollut mitään mitä tehdä, ketään jonka kanssa puhua. Hän eli vangittuna sisäpihalle, sen vierashuoneisiin ja saleihin. Päivisin hän käyskenteli sypressien katveessa pitkin sisäpihan kivettyjä polkuja ja yritti ottaa selvää keskellä pihaa seisovan kuluneen patsaan arvoituksellisesta katseesta.

Musta marmoripatsas esitti ylhäistä ja ylpeännäköistä naista. Hänet oli ikuistettu puettuna moninkertaisesti laskostuviin kankaisiin ja korkeaan hiuslaitteeseen. Patsaan kasvoissa oli jotain samanlaista kuin Sangahyandionin kotialttarilla seisoneessa pienessä rintakuvassa, joka esitti hänen esiäitiään. Hänen ilmeensä oli vakava ja hän tuntui katsovan kaukaisuuteen, mutta päivien tarkkailun jälkeen Sernestasta tuntui, että patsas katsoi aivan tiettyyn paikkaan ja että vakavanoloisilla kasvoilla viipyili ilkikurinen hymynkare. Patsaan salat eivät hänelle kuitenkaan selvinneet, ennen kuin seitsemännen päivän iltana mustapukuinen lakeija tuli ilmoittamaan hänelle, että leskiruhtinatar on myöntänyt hänelle audienssin.

MAAGINEN PUUTARHA


Leskiruhtinatar Lóthrielin puutarha oli valaistu kymmenin lampuin, jotka heittivät toisaalle värillisiä varjoja ja jättivät toiset paikat täysin pimentoon. Siellä oli metallisia patsaita jotka liikkuivat, koneellisia laululintuja jotka visersivät, ja Labyrintti, joka näytti muuttavan muotoaan joka kerran kun sitä katsoi. Lukemattomat yrtit tuoksuivat: Kattomehitähti, tuoksukuusama, basilika, pelargonia, valkosipuli, laventeli, meirami, minttu, salvia, timjami, orvokki, rosmariini ja syreeni.

Sernesta seurasi valaistua kivipolkua, joka johti pyöreään syreenien ympäröimään tilaan. Siellä oli takorautainen puutarhapöytä ja taljoin peitettyjä tuoleja. Syreenimaja oli niin pieni, että sinne mahtui vain muutama ihminen kerrallaan. Pöytälevy oli tukevaa marmoria, ja siihen oli laadittu kultareunainen shakkilauta. Nappulat olivat alabasteria ja onyksiä. Pieni, lintumainen, hopeahapsinen rouva istui laudan takana mustaan silkkiin pukeutuneena, villainen shaali olkapäillään.

Hän oli leskiruhtinatar Lóthriel Edhelion, Dor-en-Ernilin suuriruhtinaiden sukua, lukemattomia vuosia sitten maailmaan syntynyt. Hänen äänensä oli niin ohut ja hiljainen, että se muistutti kaukaisen linnun liverrystä, ja tuntui siltä, että jos naiseen koskisi, hän saattaisi mennä hipaisusta rikki. Mutta tuossa tomumajassa asui niin voimakas henki, että se oli vastustanut ajan virtaa jo lähes kahden ja puolen vuosisadan verran, mikä oli paljon jopa Elendilin jälkeläisille. Hänen hiuksensa olivat jo aikakausia sitten muuttuneet valkohopeaisiksi, mutta myös hänen silmänsä olivat muuttuneet niin haaleiksi, että ne olivat lähes valkoiset. Jotain hyvin haltiamaista vanhassa rouvassa oli. Ehkä maagisen puutarhan lamput tekivät tepposet, mutta vanha nainen tuntui säteilevän sisäistä valoa.
Keijukaismaiset naispalvelijat kaatoivat rouvan ja Sernestan laseihin kristallipikarista niin tummanpunaista viiniä, että tässä ikuisen iltahämärän valtakunnassa se näytti mustalta.
Siinä hän nyt oli, Sernestan edessä, kaksi vuosisataa sitten murhatun kruununprinssi Castaherin puoliso, Umbarin suuramiraalin ja sotapäällikön Angamaitën ja Sangahyandon isoäiti, nuoren Sangahyandionin isoisoäiti, joka niin kauan sitten oli vetäytynyt valitsemansa retriittiin Abârlônin muuttumattomuuteen.

Sernesta esitti asiansa. Vanha rouva katseli häntä ystävällisin, tutkivin silmin, ja otti häntä kädestä. Tutkaili, katseli. Sitten hän katsoi uudestaan häntä silmiin. “Kyllä”, hän kuiskasi. “Olet omaa huonekuntaani. Todennäköisesti edesmenneen mieheni veljen sukua. Kätesi ovat parantajan kädet. Varo siis! Kaikella tässä maailmassa on kaksi puolta. Parantava yrtti voi olla toiselle myrkky, ja samat kädet voivat auttaa ja surmata. Jos käytät lahjojasi tuottaaksesi vahinkoa ja onnettomuutta, jaat Elendilin sukukunnan kohtalon: Hajaannuksen, petoksen, kateuden, ennenaikaisen kuoleman.” Ja hän kertoi tarinan elämästään, tai pikemminkin elinaikansa tapahtumista, proosallisesti ja kolmannessa persoonassa:

LÓTHRIELIN TARU


Lóthriel, yksi Dor-en-Ernilin suuriruhtinaan Adrazôrin viidestä lapsesta, oli naitettu nuorella iällä Laivastojen Komentajan, käskynhaltija Castamirin vanhimalle pojalle. Se oli järjestetty liitto Edhelionin ja Calimehtarin sukujen välillä, takuu siitä että vanhat kaunat oli pantu syrjään. Prinsessa oli silloin kahdenkymmenen kolmen, ja sai nähdä tulevan aviomiehensä vain viikkoa ennen vihkimistä.

Castaher Castamirin poika oli saman ikäinen, kuudenkolmatta ja täynnä puhtia ja tarmoa, yhtä ylväs ja komea kuin kuka tahansa Elendilin jälkeläinen. Lóthriel oppi nopeasti rakastamaan aviomiestään, mutta liitto ei tuonut rauhaa sukujen välille. Suuriruhtinas ei saanut haluamiaan takeita, vaan avioliitto jätti hänen huoneensa entistä haavoittuvammaksi Castamirin vaatimuksille. Ensimmäisen kansalaissodan aikana Lóthriel joutui elämään Pelarigirin palatsissa vankina, panttina siitä, että suuriruhtinas pysyi Castamirin ja Eldacarin sukuvihan ulkopuolella.

Kun Castamir kaatui Eruin kahlaamojen taistelussa, Lóthrielin puolisosta tuli kruununperijä. Urhea Castaher otti isänsä joukot komentoonsa ja vetäytyi taistellen Pelargiriin, antaen valaliittolaisilleen aikaa kaupungin evakuoimiseen. Vähän kerrallaan menetettiin koko Lebennin (hän saattoi yhä ajatuksissaan haistaa Lebenninin kukkien tuoksun), ja Pelargirista tuli vanhoillisten ainoa tukikohta Poros-joen pohjoispuolella. Laivastoineen Castaherilla ei olisi pitänyt olla vaikeuksia huoltaa Pelargiria ja pitää Porosin rintama, mutta hän joutui omiensa pettämäksi: Eätor, Umbarin lordikapteeni ja eteläisen laivaston komentaja, oli Castamirin kuolemaa seuranneina kuukausina ottanut Umbarin haltuunsa ja haastoi nyt avoimesti Castaherin vallan.
(Tähän Lóthriel lisäsi: “Näin alkoi Umbarin petos ja erkaantuminen omalle tielleen, jo muutama viikko Castamirin kuoleman jälkeen. Varmasti Umbarissa oli haudottu itsenäisyyden palauttamista jo aikaisemminkin. Miehelläni ei ollut muuta konstia kuin vetää sotilaansa ja laivansa etelään kukistamaan kapinallisia. Yksin jäänyt Pelargir antautui lojalisteille vain muutamaa kuukautta myöhemmin, ja vanhoilliset joutuivat vetäytymään Harondoriin - minä heidän mukanaan.”)

Lóthrielin joutui hylkäämään perheensä ja seuraamaan aviomiestään maanpakoon etelään, omaksumaan Umbarin kielen ja elämäntavan. Heidän ensimmäiset kuukautensa Umbarissa olivat huolten ja epävarmuuden aikaa. Kaupunki oli kapinan jäljiltä yhä sekasorron vallassa, ja Castaherin valta vain hänen sotilaidensa keihäiden nenässä. Vasta vuoden 1450 tammikuussa, yli vuosi Castaherin Umbariin tulon jälkeen, hänet vihdoin ja viimein voideltiin Gondorin siivekkään kruunun oikeudenmukaiseksi perijäksi. Itse kruunu ja muut kuninkuuden symbolit olivat tosin jääneet lojalistien käsiin Eruin kahlaamoilla.
Samana vuonna Lóthriel synnytti miehelleen pojan, joka kastettiin Castamaitëksi. Sillä välin kun heikkokuntoinen Lóthriel oli toipumassa raskaudestaan meren rannalla, Castaher äkkiarvaamatta menehtyi tulipalossa joka tuhosi täysin perheen Umbarin asunnon.
Castaherin nuorempi veli, Castarion, oli vaisu ja heikkotahtoinen mies, joka kykeni vain vaivoin puolustamaan omaa henkeään. Hänestä ei ollut johtajaksi. Miehensä traagisen kuoleman jälkeen Lóthriel - vailla ystäviä ja keskellä vierasta maata - saattoi luottaa vain yhteen henkilöön: miehensä äitiin, leskikuningatar Mûrabêthiin.

Mûrabêthilla oli vaikutusvaltaa Umbarissa, sillä hänen isänsä Telemnar oli ollut Umbarin käskynhaltija miehensä hallituskaudella, mutta hänellä oli myös voimallisia vihollisia vanhoillisten hovissa. Heistä vaarallisin oli Castamirin setä, ruhtinas Morlaen, Eruin taistelun veteraani ja Calimehtarin huoneen vanhin. Mûrabêth epäili, että Morlaen oli järjestänyt Castaherin kuoleman.

Ruhtinas Morlaen muodosti holhoojahallituksen, joka yhdessä hallitsisi valaliittolaisia kunnes Lóthrielin vastasyntynyt poika saavuttaisi täysi-ikäisyyden. Leskikuningatar Mûrabêth ja kuvernööri Telemnar hyväksyttiin hallituksen jäseniksi, mutta Lóthrielia ei. Hän oli vain nuori äiti, vastuussa tulevan kruununperillisen kasvatuksesta.

Holhoojahallituksesta tuli pian väline Morlaenin ja Mûrabêthin kaksinkamppailulle. Kapteenien tuella Morlaen onnistui syrjäyttämään sekä Castarionin, leskikuningattaren että hänen vanhan isänsä hallituksesta, eikä Lóthrielilla ja hänen lapsellaan sen jälkeen ollut suojelijoita Umbarissa. Kun Castamaitë saavutti 1470 kahdenkymmenen vuoden iän ja täysi-ikäisyyteen oli vain vuosi, Morlaen hajoitti holhoojahallituksen sillä tekosyyllä että sen jäsenillä oli verisukulaisuutensa tähden yhtä suuri oikeus Gondorin kruunuun kuin Castamirin pojanpojalla. Jäljelle jääneet jäsenet muodistavat perinteisen Kapteenien neuvoston; valtionhoitajiksi palautettiin kahden konsulin diumviraatti, joka oli hallinnut Umbaria ennen Gondorin valtaa.

Niin röyhkeä ei Morlaen ollut, että olisi juonitellut itsensä Umbarin tyranniksi, mutta taustaltakin hänen onnistui vehkeillä molemmat poikansa konsuleiksi. Lóthriel ja Castamaitë tunsivat että heidän henkensä oli nyt höllässä, ja he pakenivat pohjoiseen Harondoriin, jota hallitsi Castaherin isosetä Elendin. Hän antoi heille turvapaikan Gobel Mírlondista.

MERIROSVOJEN SYNTY


Lóthriel jäi Gobel Mírlondiin hoitamaan puutarhaa eikä ottanut osaa politiikkaan, mutta hänen poikansa Castamaitë, joka tunsi että häneltä oli riistetty sekä kruunu että valtakunta, oli täynnä katkeruutta ja padottua vihaa. Hän ryhtyi harvojen ystäviensä kanssa merirosvoksi ja yhdessä he hyökkäilivät menestyksellä sekä Gondorin että Umbarin laivoja vastaan. Lóthriel oli menettänyt sekä oman että miehensä omaisuuden paetessaan Umbarista, mutta Castamaitë kartutti nyt perheen aarrearkkua käsiensä kautta ja hänen laivastonsa kasvoi vuosi vuodelta suuremmaksi. Umbarin herrat vihasivat häntä, mutta koko etelän kansa rakasti, sillä Castamaitë oli rohkea, ylväs ja mikä tärkeintä, jatkoi sotaa Gondorin lojalisteja vastaan omalla tavallaan, siinä missä Umbarin herrat vain istuivat laiskoina torneissaan pikkusieluisten juoniensa parissa.

Kun Castamaitë oli merillä, Lóthriel huolehti hänen eduistaan maissa. Yhä useammat etelän miehet tulivat Harondoriin ja vaativat saada liittyä Castamaitën joukkoihin. Iskut Gondorin rannikkokyliä ja linnoituksia vastaan tihenivät, ja Castamaitë sai myös monia matkijoita, jotka kaikki toimivat ilman Umbarin Neuvoston hyväksyntää. Se oli “Umbarin merirosvojen” alku, sillä niin heitä vastoin parempaa tietoa pohjoisessa kutsuttiin.

Vuonna 1540 merirosvojen hyökkäykset olivat kasvaneet niin, että Gondorin rannikot autioituivat ja kaupankäynti seisahtui. Kuningas Aldamir Eldacarin poika kokosi voimansa ja ryhtyi täysimittaiseen sotaan merisissejä vastaan - maalla. Hänen mahtava armeijansa ylitti Porosin, löi valaliittolaisten heikot joukot Emyn Imladrimin pohjoispuolella ja valtasi kaikki tärkeimmät sisämaiden linnoitukset. Turvattuaan huoltoyhteytensä Aldamir ryhtyi piirittämään Harondorin satamia. Umbarin Neuvosto lähetti apuvoimia pohjoiseen. Aldamir kaatui Gobel Mírlondin valtauksessa, mutta gondorilaiset saivat rivinsä kasaan ja kostivat kuninkaansa kuoleman verisesti. Mírlond kukistui väkirynnäköllä ja valaliittolaiset joutuivat vetäytymään Harnen-joen yli. Harondorin merirosvotukikohdat jäivät Gondorin haltuun.

Harondorin menetys tuli valaliittolaisille shokkina, ja monet syyttivät Neuvostoa epäpätevyydestä. Suurimmat kriitikot olivat Harondorin pakolaisia, erityisesti omaisuutensa menettäneitä entisiä maanomistajia ja aatelisia. Lóthrielista, tuosta pienestä mutta ylpeästä naisesta, joka jo kolmatta kertaa joutui jättämään evakkona kaiken taakseen, tuli Harondorin pakolaisten liikkeen keulakuva. Poikansa suulla hän hyökkäsi nyt koko Neuvostoa vastaan. Meriltä sankarina palannut Castamaitë antoi julistuksen, jonka mukaan tappion syy oli se, ettei Umbarilla ollut yhtä johtajaa, joka olisi omistautunut kansansa hyvinvoinnille. Neuvoston oligarkit olivat vain puolittain kiinnostuneita maanpuolustuksesta, ja sotivat yhtä paljon keskenään kuin Gondoria vastaan.

Castamaitën kannatus levisi nyt myös sisälle Umbarin kaupunkiin. Estääkseen kansannousun joka olisi saattanut nostaa Castamaitën Umbarin tyranniksi, Neuvoston täytyi ryhtyä uudistuksiin. Kansanjoukkojen painostuksesta Castamaitë hyväksyttiin sen jäseneksi; Perustettiin myös valtakunnan sotavoimia johtavan Suuramiraalin virka, johon Castamaitën sijasta valittiin kuitenkin konsuli Calimon, Morlaenin poika. Castamaitë nimitettiin rannikkolaivaston komentajaksi ja lähetettiin takaisin jatkamaan sotaa Gondoria vastaan. (“Neuvosto sai todellakin kiittää Valaria, että selvisi minusta niin vähällä”, sanoi Lóthriel.)

Kaikista Castamaitën merellisistä uroteoista huolimatta Gondorilaiset olivat maalla lyömättömiä. Sota jatkui vuoteen 1551 asti, jolloin kuningas Vinyarion Aldamirin poika ylitti Harnen-virran ja murskasi täysin Etu-Haradin emiraattien häntä vastaan lähettämän armeijan. Henkiinjääneille ei annettu armoa, vaan Vinyarion, joka nyt nimitti itseään “Etelänvoittajaksi”, antoi surmata kaikki kapinalliset. Sanelemassaan rauhassa Harondor jäi Gondorille, maurilaisten ruhtinaita kiellettiin liittoutumasta umbarilaisten kanssa, ja yhdenkään umbarilaisen aluksen ei sallittu kahteenkymmeneen vuoteen purjehtia Harnenin pohjoispuolelle.

LAPSET KOSTAVAT ÄITINSÄ PUOLESTA


Rauhan tultua Castamaitë ja Lóthriel asettuivat asumaan Harnenin eteläpuolelle Ramlondiin. Castamaitë meni uudestaan naimisiin rajakreivi Octesianin tyttären kanssa ja sai kaksi potraa poikaa, Angamaitën (Q. “Rautakoura”) ja Sangahyandon (Q. “Väenhalkoja”). Lóthriel rakasti syvästi lapsenlapsiaan ja opetti heille kaiken tietämisen arvoisen Dúnedainin historiasta, tavoista ja uskonnosta, sekä tietenkin heidän sukunsa synkästä kohtalosta. Harondorin aateliset suorittivat keskuudessaan keräyksen, jonka tuotolla Lóthrielille ostettiin yksi Ramlondin vanhoista, autioituneista palatseista.

Aselepoa ja rauhaa kesti vielä monta vuosikymmentä. Castamaitë vei poikansa mukanaan merille ja yhdessä he purjehtivat Eteläisille merille asti, Pippurimaahan ja Maustesaarille. Lóthriel vetäytyi palatsiinsa, jossa vanhat valaliittolaiset kokoontuivat, mutta lähes kaikki vanhat pelargirilaiset olivat kuolleet joko miekkaan, tautiin tai vanhuuteen. Vanhojen ystävien piiri pieneni vuosi vuodelta. Lopulta vanha rouva jäi yksin ihmeellisten puutarhojensa keskelle, jotka hän oli rakennuttanut. Castamaitë kuoli luonnollisen kuoleman vuonna 1621, samana vuonna kuin hänen katkera vihollisensa, kuningas Vinyarion Hyarmendacil II.

Lóthrielin lapsenlapset menestyivät hyvin. Heistä tuli molemmista taitavia merenkulkijoita ja ajan myötä myös kapteenien neuvoston jäseniä. He komensivat isältään perimäänsä laivastoa, ja vahvistivat sitä monilla suurilla kaleereilla. Taistelut Gondorin ja kapinallisten välillä puhkesivat uudelleen. Huhuttiin, että Castamaitën pojat suunnittelivat Harondorin takaisinvaltausta. Todellisia aikeitaan veljekset eivät paljastaneet edes äidilleen.

Eräänä kohtalokkaana huhtikuun aamuna 1634 Angamaitë ja Sangahyando purjehtivat koko voimallaan merille, välttivät Gondorin partiot, pujahtivat Tolfalasin ohitse ja iskivät suoraan Pelargiriin, Gondorin suurimpaan satamaan. He upottivat kuninkaallisen laivaston alukset tokkaansa ja ottivat kaupungin väkirynnäköllä haltuunsa. Angamaitë surmasi kaksintaistelussa kuningas Minardilin ja suuren osa hänen kaartistaan taistelussa sataman omistuksesta, ja niin tuli kostettua se veri, jonka Castamir oli vuotanut Eruin kahlaamoilla Eldacarin kädestä, ja myös se veri, jonka valaliittolaiset olivat vuodattaneet Porosilla ja Harondorissa. Gondorin pääjoukkojen saapuminen pakotti heidät vetäytymään takaisin laivoihinsa, mutta seitsemän päivän ajan merirosvot ryöstivät - surullista kyllä - isoisoisänsä entistä pääkaupunkia.

CASTARIONIN TARU


”Uskon, että pojanpoikani tekivät sekä oikein että väärin Pelargirissa. Oli tietysti oikein heidän kannaltaan kostaa isiensä veri, mutta tapa jolla he kohtelivat Pelargirin kaunista kaupunkia ei ansaitse ymmärrystä... toimillaan he vieraannuttivat ystävämme ja tukijamme pohjoisessa... Pelargirin Ryöstön jälkeen ei Angamaitëlla ole lupa odottaa Pohjoisesta minkäänlaista apua. Nuori Sangahyandion on onneksi toista maata... hän on jalo ja laupias mies, kuten minun mieheni aikoinaan. Ja kansa rakastaa häntä. Sangahyandion käyttäytyy kuin kuningas. Olen kuullut, että ne Gondorissa jotka eivät ole kuninkaan ystäviä, panevat nykyään toivonsa häneen...”
Sernesta vietti vielä kaksi päivää leskiruhtinattaren vieraana. Viimeisenä päivänä vanha rouva vihdoin käsitteli Sernestan vanhempia:

”Mieheni veli oli isäänsä paljon lempeämpi ja myös ruumiiltaan heikko, jos muistan oikein... Hän pakeni muiden mukana Umbariin vuonna 1448. Castarion ei ollut mikään johtaja, eikä hänestä ollut koskaan minulle apua... mutta minä olin silloin usein tekemisissä hänen vaimonsa kanssa. Heldíriel Lintoron oli hänen nimensä, ja hän oli pitkä ja kaunis nainen. Lintoronit olivat olleet Pelargirin hallitsijoita monen monta vuosisataa ennen Castamirin aikaa, ja Castamiriin heidän mahtinsa päättyi... jokainen henkiinjäänyt suvun jäsen muutti tänne tai Umbariin. Muistan Heldírielin kapeat kasvot ja kyyneleet hänen poskillaan kun seisoimme muiden pakolaisten joukossa Umbarin laitureilla... Olimme vieraita siellä, umbarilaiset olivat tukeneet meitä sodassa mutta vähän ymmärsivät hädästämme sodan jälkeen.”

”Olen pahoillani ettet ehtinyt tavata esiäitisi... Lady Lintoron oli lähes yhtä pitkäikäinen kuin minä, mutta hän nukkui pois vähän ennen lastenlasteni Pelargirin sotaretkeä... se taisi olla syksyä, 1628. Hänellä oli vain yksi lapsi, mutta hän oli kaikkia muita kauniimpi. Tyttö oli niin paljon isoäitinsä näköinen, että peri leskikuningattarelta nimensä... Castarion joutui salahankkeista syytettynä elämään ensin kotiarestissa, kunnes konsulit armahtivat hänet ja antoivat hänen muuttaa Umbarin maaseudulle. Nuori Mûrabêth naitettiin perheen suojelijalle, Umbarin kapteenille Telicurille, Caldûrin herralle... Jos haluat tietää sukupuusi tarkemmin, käy Caldûrin linnassa... he säilyttävät siellä sukupuita. Mûrabêth sai kaksi kaunista tytärtä, muttei yhtään poikaa. Toinen kuoli isänsä mukana haaksirikossa, toinen naitettiin väkisin kapteenille joka kuoli vuosien 1540-1551 sodan viimeisenä vuonna. Ikäsi puolesta jompi kumpi heistä on varmaan sinun oma isoäitisi... mutta Caldûrissa he tietävät paremmin. Ja jos eivät usko, että sinä olet sukua, niin sano niille että minä lähetin ja jos eivät minua usko, niin painukoot suolle.”



Valid XHTML :: Valid CSS: :: Powered by WikkaWiki