Silaniel Olossë Raudfêrn (née Morvegil)
Wife of captain Ormond Raudfêrn

Race Targil (Gondorian)
Profession Lvl 3 Scout
Gifts & Geas Wealth, Enticing eyes
Character Sheet Silaniel Olossë Raudfêrn
Family tree
Paternal ancestors
Social connections
Pictures
 (image: http://wiki.lindefirion.net/images/Silaniel2.jpg)
Silaniel ja Artamir.
 (image: http://wiki.lindefirion.net/images/Silaniel3.jpg)
Alkuperäiset maalaukset: Anke-Katrin Eißman
Linhir

Silaniel Olossë

Katso myös: Salavalaakso

Silaniel Olossë Raudfêrn (née Morvegil, s. 1633) on nuori linhiriläinen koketti ja hienostorouva, jonka skandaalinkäryinen elämä on pitänyt hänet jatkuvasti juorujen aiheena ja tehnyt häntä tunnetuksi Pelargirissa ja Minas Anorissa asti. Hän on naimisissa isigiriläisen kapteenin Ormond Orleghînin, Raudfêrnin kartanon isännän kanssa. Silanielia on väitetty turhanylpeäksi, uteliaaksi, omapäiseksi ja omahyväiseksi seikkailijattareksi, mutta myös itsevarmaksi naiseksi joka tietää oman arvonsa eikä anna miesten pyörittää itseään.

OSA I: SILANIELIN TARINA


Lumenvalkea tukka erotti Silanielin jo lapsena tummemmista sisaruksistaan. Morvegilin aatelissuvun linhiriläinen haara on tunnettu dúnedainin mittapuulla vaaleahkoista pähkinänruskeista hiuksistaan, mutta Silaniel oli syntyessään vitivalkoinen, minkä vuoksi hänen äitinsä Ivorwen nimesi hänet Olossëksi. Itsepäisyys ja vapauden kaipuukin lienevät perua hänen pohjoispohjalaisilta esiäideiltään, kuten hänen isänsä Alatar alati muisti muistuttaa, tai sitten Hadorin huoneen veri virtaa hänessä lähes puhtaana.

Alatar Morvegil oli condir ja lunastanut päärinarvonsa sukunsa siivitetylle kruunulle tekemillä palveluksilla. Ylimyksinä Morvegilit olivat ruiskukkia kevätesikkojen joukossa, vuoden 1450 jälkeen aateloitua vähäisempää dúnadan-sukulinjaa. Heidän yhteinen kantaisänsä oli eräs Eldacarin armeijan kapteeni joka kunnostauduttuaan Eruin kahlaamojen taistelussa sai kunnian kirjoittaa lempinimensä ylhäisten nimien joukkoon Heren Requainin rulliin.

Morvegilien suvusta kumpusikin sitten monta mieleltään yksinkertaista mutta sitäkin rohkeampaa soturia: amiraaleja, sotapäälliköitä ja kapteeneita. Kuningas Eldacar antoi heille etelä-Ithilienistä tiluksia jotka olivat aiemmin kuuluneet kuningas Castamirin kannattajille. Heidän mahtavat maansa laajenivat sittemmin länteen ja etelään, Harondoriin ja Lebenniniin. Eräs myöhempien aikojen Morvegil nai pohjalaisen kaunottaren ja perusti uuden sukuhaaran Linhirin satamakaupunkiin. He sijoittivat paitsi maahan, myös kauppamerenkulkuun, ja nousivat ennen pitkään hekin Gondorin Suureen Neuvostoon.

Silaniel kasvoi siis nuoreksi naiseksi lokkien huudon ja meren suolaisen tuoksun keskellä. Lapsena pojat kiusasivat häntä ja nimittelivät olkipääksi, mutta tultuaan hedelmälliseen ikään tunsi Silaniel uudenlaisen suolaisen poltteen kupeillaan ja kostonsa hetken koittaneen, sillä samat dúnedainin äpärät himoitsivat nyt häntä, laiminlöivät opintonsa ja tuhlasivat aikansa rakkausrunoihin ja epätoivoisiin lähentelyihin. Mutta noiden poikien lemmenluritukset olivat kuin lokkien huutoa hänen korvissaan, noiden inhottavien ja epäsiistien lintujen, joita merenkävijät pitivät arvossa.

Koskapa Silaniel oli pienestä pitäen eronnut ja erotettu muista ikätovereistaan, ei hän mielinyt miellyttää heitä aikuisiällänsä. Eikä hän miellyttänyt ankaraa isäänsäkään, jolle Silanielin kärkevä kieli ja heitukkamainen käytös tuotti harmaita hiuksia. Hänen luontaisesta kauneudestaan ja viehätysvoimastaan oli toki myös isälle hyötyä, kuten myöhemmin saamme kuulla.

II


Alatar Morvegilin lapsia ei tosiaan ollut veistetty samasta puusta. Silaniel jakeli rukkasia kuin kukkasia odotellessaan täydellistä aviomiestä. Pikkuveli Sador kaipasi vain rauhaa ja tasaista elämää kauppahuoneen palveluksessa. Isoveli Saeroksen intohimona oli taide ja opinnot Osgiliathissa Hyarmendolin akatemiassa – ainakin siihen asti kun kuvaan astui Gwen Bellaniel, boheemi taiteilijatar, joka vei Saeroksen sydämen ja sai isä Alatarin muuttamaan testamenttiaan. Sisaruksista nuorin, vaatimaton Serindëkin tiesi, että elämä on jossain muualla kuin jatkuvasti sairaan äidin hoitajana. Vaan mistä löytää uskallusta itsenäistymiseen? Avioliitto linhiriläisen maalaisaatelisen kanssa näytti ratkaisulta – mutta tapa vaati, että vanhimman tyttären oli naitava ensin.

Isä olisi mieluiten järjestänyt molemmat tyttäret samantien naimisiin. Sopivan vanha ja vakavarainen ehdokaskin Silanielille löytyi Pelargirista, mutta Silaniel heittäytyi mieluummin hänen poikansa syleilyihin, eikä kihlauksesta tullutaan mitään. Alatar uhkasi palkita tyttärensä tempun selkäsaunalla, mutta Ivorwen Brindalin, Silanielin sairaalloinen mutta kaukonäköinen äiti, sai hänet luopumaan aikeistaan. Sen sijaan Silaniel sai tyytyä Linhirin seurapiireihin. Etsiessään sopivaa sulhaskandidaattia muiden kauppahuoneiden keskuudesta Alatar laittoi Silanielin samalla vakoilemaan kilpailijoitaan. Olihan hänellä ulkonäkönsä, ja vähäisten älynlahjojen korvikkeena aimo annos röyhkeyttä ja nokkeluutta. Linhirin seuraelämässä Silaniel tutustui kolmeen naiseen, joista tuli hänen sisariaan ja sydänystäviään. Tumma Morgause Seldorien oli Linhirin suurimman kauppahuoneen johtajan tytär ja naimisissa Tumladenin kreivin Arahil Curimardinin kanssa. Nuori Idril Curimardin oli hänen sähäkkä ja terävä tyttärensä. Kolmas oli punatukkainen Naruil Finwarin, kauppahuoneen tyttäriä hänkin, joka sittemmin meni naimisiin erään anórienlaisen maanomistajan kanssa, jolla oli tiukka ylähuuli, pitkä luotto ja paksu lompakko.

Ollessaan yhdessä Silaniel, Morgause ja Naruil olivat kuin valarin enkelit, ja harvassa oli mies joka olisi voinut heitä vastustaa. Piloillaan he usein vertasivatkin itseään valariin, vaikka se oli pyhäinhäväistys. Silaniel oli ilkikurinen Nessa, Morgause tyyni Estë ja Naruil oppinut Vairë, ja mikä olisi ollutkaan sopivampaa, sillä Silaniel oli syntynyt kesäkuussa, Morgause marraskuussa ja Naruil maaliskuussa. Näin he leikkivät ratsastaessaan yhdessä Linhirin Narrinpäiville syksyllä 1651. Silloin sai alkunsa tapahtumasarja, joka vei yhden miehen kuolemaan ja Silanielin lopulta naimisiin, joten on syytä selostaa sitä hieman tarkemmin.

III


Syksy 1651 oli sateinen mutta lämmin. Silaniel oli silloin 18, Morgause 25 ja Naruil 22. He ratsastivat kaikki naamioituina Narrinpäivän markkinoille Morgausen rakastetun, ritari Uldorin vartioimina, mutta juhlamieli ei ollut korkealla. Merirosvot olivat kaapanneet Morgausen 10-vuotiaan tyttären Idrilin vaatien hänen isältään suuria lunnaita, mutta Morgause oli päättänyt selvittää asian itse. Naruil tiesi, mistä apu saattaisi löytyä. He palkkasivat ravintola ”Miekasta ja kilvestä”, jossa Linhirin alamaailma kokoontui, joukon apumiehiä selvittelemään lapsenryöstöä, jonka takana huhupuheiden mukaan olivat etelämaalaiset. Ei kestänyt kauaakaan, kun löytyi jo epäilty: eräs hämäräperäinen umbarilainen kapteeni Ormond, jonka laiva Usvaneito oli sopivasti juuri laskenut satamaan.

Morgause lähetti ritari Uldorin Usvaneidolle tapaamaan kapteenia ja tämän seurassa ollutta pelargirilaista naista, joka myöhemmin esiteltiin rouva Sernestaksi. Tyttö todellakin oli heillä, muttei vangittuna vaan pelastettuna. Nainen väitti löytäneensä Idrilin haaksirikkoutuneesta laivasta matkalla Linhiriin ja oli valmis palauttamaan hänet takaisin vanhemmilleen. Uldor sopi lapsen luovuttamisesta ja tapaamisesta Miekassa ja kilvessä, josta ystävällinen isäntä järjesti Morgauselle, Silanielille ja Naruilille oman huoneen salakuuntelua varten. Pahaksi onnekseen he ehtivät juuri todistamaan, miten oikeat merirosvot tunkeutuivat ravintolaan ja ryöstivät Idrilin toistamiseen naapurihuoneesta. Morgause ei antanut kömmähdystä Uldorille anteeksi, vaan määräsi tämän lähtemään Usvaneidolla merirosvojen perään.

Tirkistysluukustaan Silaniel oli jo nähnyt tarpeeksi kapteeni Ormondista vakuuttuakseen hänen häikäilemättömästä viehätysvoimastaan. Myöhemmin samoilla Narrinpäivillä hän jätti tylysti silloisen heilansa, kapteeni Romin Gilcúdorin, ja nautiskeli eksoottisen kaapparikapteenin peittelemättömistä viettely-yrityksistä viinilasillisen äärellä. Sitten etelämaalainen kapteeni purjehti takaisin horisonttiin, eikä Silaniel nähnyt häntä kahteen vuoteen, mutta Morgausen tyttären kohtalo oli lopulta onnellinen: Uldor ja Ormond ryöstivät hänet takaisin haradilaisen emiirin haaremista.

IV


Sinä talvena Linhirissä syttyi kapina, vaarallisin miesmuistiin, ja se oli suunnattu suoraan Morvegilejä ja muita kuninkaan luotettuja vastaan. Kaupungissa nähtiin nälkää, sillä joku oli keinotellut rahvaalle tarkoitetuilla vilja-annoksilla, eikä tavanomaista ruoanjakelua voitu järjestää. Raivostuneet kansanjoukot epäilivät Alatar Morvegilin panttaavan viljaa varastoissaan. Joku tuikkasi kotitalon tuleen, ja oli hilkulla, ettei koko kaupunki palanut samantien. Alatar pisti henkensä Silanielin käsiin ja lähetti hänet tyynnyttelemään kansaa. Vilpittömyydellään ja vakuuttavalla käytöksellään hän sai villiintyneen rahvaan rauhoittumaan.

Seuraavaksi Silaniel sai sovitella ystävänsä Morgausen ja tämän aviomiehen riitoja. Kreivin sisar oli paljastanut, että Morgause rakasti ritari Uldoria, kreivi Arahilin kasvinkumppania ja esitaistelijaa. Kreivi karkotti Uldorin mailtaan. Varmemmaksi vakuudeksi kreivi ja Alatar juonivat Silanielin kihloihin Uldorin kanssa. Kuten arvata saattaa, tämäkään kihlaus ei kestänyt kauaa. Uldor purjehti sodan töihin ja päätyi kuuleman mukaan lopulta palkkasoturiksi pohjoiseen Cardolaniin.

Vuonna 1654 Ormond ilmestyi takaisin Linhiriin rikkaana miehenä. Silaniel onki selville, että hän oli liittoutunut Morvegilien pahimman kilpailijan, Seldorienin kauppahuoneen kanssa. Yhdessä Morgausen aviomiehen kreivi Arahil Curimardinin kanssa Ormond rakennutti Linhirissä suurinta purjelaivaa mitä kaupungissa oli vuosiin tehty. Alatar lähetti Silanielin vakoilemaan kapteenia onkiakseen selville, minkälaisia sopimuksia Seldorienin kanssa oli tehty, ja kuinka tuottavaa etelän kauppa oli.

Vaan elämä maissa ei sopinut Ormondille, jonka rauhaton luonne oli vieny juoppouteen ja tappeluihin. Silanielin piti pelastaa huonoille teille ajautunut merikapteeni katuojasta ja toimittaa hänet selviämään Tumladenin laaksoon. Siellä, nimellisesti Morgausen hellässä huomassa, mutta käytännössä isän valvovan silmän kantamattomissa, Silaniel Olossë ja Ormond Orleghîn tutustuivat toisiinsa lähemmin; ja Silaniel pani itseään puolta vanhemman kapteenin tuumimaan elämänsä tarkoitusta. "Sillä yksikään mies ei voi todella rakastaa ja palvella kahta naista", Silaniel sanoi, "ja tulee aika jolloin myös kapteeni Ormondin on valittava Olossën ja Uinenin välillä”.

Ormond valitsi Silanielin ja kihlasi hänet taikasormuksella, jonka hänelle oli antanut pohjalaisten kuningas, ja jonka tämä oli saanut Joen Valtiattarelta. Kun Ormondin suuri laiva Valkea Susi viimein laskettiin vesille, Silaniel sitoi sen kokkaan oliivipuun oksan ja siunasi sen helmiäiskirjaillulla valkealla silkkiliinallaan. Ormond purjehti takaisin etelään tahkomaan rahaa. Vaikkei sitä todeksi uskottukaan, Linhirissä juoruttiin että Valkea Susi oli nimetty Silanielin mukaan.

V


Jonkin aikaa Silaniel ikävöi Ormondin perään, ja seuraavana vuonna he tapasivat uudestaan Linhirissä. Mutta sitten Ormond alkoi suunnitella löytöretkeä jolla purjehdittaisiin Etelän Ääreen ja sieltä itään Maustemaille, jossa yksikään gondorilainen ei ollut käynyt moneen sukupolveen. Pian Ormondin purje katosi jälleen horisonttiin, eikä hänestä kuultu enää pitkään aikaan. Silaniel ei välittänyt merestä ja inhosi sen hajua, mutta hän ei myöskään tahtonut koetella voimiaan ja kokeilla saada Ormondia jäämään maihin, sillä vaikka Ormond oli valinnut mieluummin hänet kuin Uinenin, hän pelkästi Merten Valtiatarta.

Sen sijaan Romin Gilcúdor, josta oli tällä välin tullut autherdir eli rykmentin komentaja, alkoi jälleen lähenellä Silanielia, vaikka tämä oli häntä pitkään vältellyt. Romin oli intohimoisen rakastanut Silanieliin eikä ollut välittänyt siitä että Silaniel oli hänet jättänyt ja heilastellut sillä välin ties kenen kanssa, sillä hän oli sitkeä ja kokenut mies ja tiesi että Silaniel oli vielä nuori ja kypsyisi vielä jossain vaiheessa vakavaraisen miehen tekemään avioliittotarjoukseen. Romin oli tumma, pitkä ja komea, mutta hänen silmissään ei ollut samanlaista paloa kuin Ormondilla.

Jonkun aikaa Silaniel jaksoi viehättyä Gilcúdorista, mutta miehen mieli oli tympeä ja hän pyrki kaikin keinoin alistamaan Silanielin tahtoonsa ja tekemään hänestä vaimonsa. Alatar Morvegil olisi ollut mieluissaan mikäli Silaniel olisi antanut periksi Gilcúdorin toiveille, sillä hän oli hyvää sukua ja varakas (tai ainakin näin hän antoi ymmärtää). Vaan Silaniel ei antanut yhdenkään miehenpuolen päättää hänen puolestaan. Hän antoi Gilcúdorille vain epämääräisiä lupauksia ja ilmoitti sitten lähtevänsä pidemmäksi aikaa pois Linhiristä isoveljensä Saerosin luokse Osgiliathiin. Saeros oli tällöin 26 ja opiskeli isänsä stipendillä Hyarmendolin akatemiassa. Se oli hyväsukuisille pojille tarkoitettu koulu jossa kirjoitus- ja puhetaidon lisäksi opiskeltiin vapaita taiteita, kirjallisuutta ja miekkailua. Nimellisesti hän lähti taas isänsä asialle, sillä Alatar oli huolissaan vanhimman poikansa opintojen edistymisestä.

Osgiliathissa Silaniel viehättyi sen romanttisesta rappiosta ja vapaamielisestä ilmapiiristä. Monien muiden ylhäisten poikien tavoin Saeros pyrki Kuninkaan kaartiin eli Valkoisen Puun Komppaniaan. Hakijoiden kesken järjestettiin lukemattomia iltamia ja tanssiaisia, jotka jatkuivat varhaiseen aamuun asti. Viini virtasi, soittopelit soivat, vaatteet vähenivät, pariskunnat katosivat Osgiliathin raunioihin tai palasivat posket punoittaen. Yksi syy tulla Osgiliathiin oli ollut Silanielin ystävä Naruil, joka oli muuttanut sinne vähän aiemmin. Mutta Naruil ei enää halunnut huvitella Silanielin kanssa aamutunneille. "Pienet kalat eivät enää kiinnosta minua, sillä olen tainnut saada haaviini jotain paljon suurempaa", hän sanoi. Seuraavana helana vietettiin häitä.

Kenties isä oli arvannut, että Silaniel olisi huono veljensä vartija. Saeros ei ollut onnekas, eikä hänellä ollut riittävää itsekuria keskittyä opintoihin, jotka olivat kuitenkin aika ankaria. Sen sijaan hän eksyi Osgiliathissa majailevien boheemien taiteilijoiden seuraan ja rakastui erääseen itseään pari vuotta vanhempaan taidemaalariin ja vapaa-ajattelijaan, Gwen Bellanieliin. Silanielkin suostui nimettömänä ja salaa toimimaan mallina eräälle osgiliathilaiselle mestarille, joka oli erikoistunut muotokuviin ja taruaiheisiin. Häntä ei hetkeäkään hävettänyt riisuutua ilkosilleen ihmisten katsellessa, eikä hän muöskään tuntenut itseään uhatuksi tai haavoittuvaksi. Pikemminkin hän teki riisuutumisesta taidetta ja sai vangitsi katsojansa niin että heistä tuli uhreja.

Jotain hyötyä Saerosin pyrinnöistä kuitenkin oli: Silaniel tutustui hänen opiskelijatovereihinsa Kaartissa, joista erityisesti yksi miellytti hänen silmiään. Vaikka hän oli Saerosta neljä vuotta nuorempi, hän oli silti pitkä, pidempi kuin kukaan muu, ja hänen ryhtinsä oli moitteeton. Miehen jäänharmaat silmät olivat samaan aikaan täynnä lempeyttä ja luonteenlujuutta, hänen ilmeensä vakava ja kisaileva, sanansa lystikkäitä ja mietteliäitä. Silaniel alkoi kiinnostua tästä muukalaisesta, joka ei koskaan tehnyt numeroa sukuperinnöstään, toisin kuin monet muut Hyarmendolin pojat. Hän oli Artamir Rian, Silanielia viisi vuotta nuorempi ja Kuninkaallisen laivaston lippueamiraali Findamir Rianin pojanpoika. Kaiken lisäksi hän oli 14-vuotaana palvellut vuoden kadettina Ormondin laivalla. Kuninkaan kaarti oli täynnä komeita kolleja, eikä Silaniel pistänyt koskaan pahakseen saada heitä lämmittämään vuodettaan, mutta kaikkien kollien joukossa Artamir oli ylitse muiden, kujakissain kaani.

OSA 2: PÄIVÄKIRJASTA


PALUU


Miten en olisi rakastunut Artamiriin. Päivisin ihailin sivein katsein hänen moitteetonta vartaloaan ja kauniita kasvojaan, mutta öisin uppouduin hänen rakkauskirjeisiinsä, jotka hehkuivat intohimoa, lennokkuutta ja älyä. Kukaan ei kirjoittanut niinkuin hän. Kun tapasimme kutsuilla, hän oli pidättyväinen; todelliset ajatuksensa ja tunteensa hän paljasti vain kirjallisesti. Kaikki hovin neidot huokailivat hänen peräänsä, eivätkä tienneet, että olin jo voittanut hänen sydämensä. Se oli ihanaa aikaa.

Vanha Alatar sai jossain vaiheessa vihiä asiain tilasta ja vaati minua palaamaan kotiin. Viivyttelin eri verukkein kunnes isä uhkasi hakea minut itse. Hyvästelin Artamirin ja vuokrasin vaunut Linhiriin. Romin Gilcúdor alkoi taas lähestyä minua. Sitten kaikki saivat jotain muuta ajateltavaa: vuonna 1662 kapteeni Ormond palasi kaksi vuotta kestäneeltä maailmanympäripurjehdukseltaan. Hän oli käynyt kauempana kuin yksikään gondorilainen kapteeni yli sataan vuoteen, haaksirikkoutunut Lohduttomuuden Saarille, tavannut merirosvoja, löytänyt uusia maita, ja tuonut suunnattoman arvokkaan mauste- ja kangaslastin Kantilyasta Haradin ympäri Gondoriin. Hänestä tehtiin Linhirin kunniaporvari. Kaupungin neuvosto piti juhlat hänen kunniakseen ja luovutti hänelle kaupungin avaimet. Nekin, jotka olivat ennen suhtautuneet epäillen ”etelämaalaiseen”, olivat nyt kaikki ylpeitä siitä, että kapteeni Ormond oli Linhirin poikia. Ormond sai Gondorin kansalaisuuden ja osti Linhirin länsipuolelta Salavalaaksosta Raudfêrnin entisen kuninkaankartanon.

Porvarit alkoivat hännystellä Ormondia perskärpästen lailla. Hänelle satoi päivälliskutsuja. Hänet hyväksyttiin Linhirin herrakerhoihin ja seurapiireihin. Kreivi Arahilin vaimo Morgause ja hänen tyttärensä viihtyivät pitkiä aikoja Raudêrnissa lomalla; Ormond toi sinne myös aviottomat lapsensa Aegwenin ja Astaldon. Oli aika toimia, ja katsoa, oliko vanha kihlaus vielä jonkun arvoinen. Isä oli puhunut siitä jo monta kuukautta. Avioliitto Ormondin kanssa sitoisi yhteen Seldorienin ja Morvegilin kauppahuoneet, lopettaisi vanhan vihanpidon, tekisi kilpailijoista liittolaisia.

Kauppiaiden kilta järjesti keväällä 1663 suuret hyväntekeväisyysjuhlat, jonne myös minut oli kutsuttu. Lähestyin Ormondia ja tanssin hänen kanssaan voltan – kahdesti, mikä teki Romin Gilcúdorin suunnattoman mustasukkaiseksi. Tanssin jälkeen talutin kapteenin parvekkeelle ja kysyin, aikoiko hän vielä lunastaa kihlauksensa. Hän tahtoi. Kapteeni lupasi ylläpitää minua sukuni aseman vaatimalla tavalla ja suostui antamaan täyden hallintaoikeuden myötäjäisiin. Oli jotenkin sopivaa, että aviolupauksemme vahvistettiin siellä ja silloin, viininhajuisessa salissa Kauppiaiden killassa. Välillämme vallitsi alusta lähtien yksituumaisuus. ”Me olemme samanlaiset, sinä ja minä”, sanoin. Kummallekin avioliitto oli loppujen lopuksi vain väline jonkun muun saavuttamiseen, vaikkei sitä koskaan sanottu ääneen. Ormond oli kunnian mies. Lupasin ja vannoin pyhästi, etten puuttui hänen liiketoimiinsa tai kyselisi, mistä hän sai rahansa. Vastineeksi hän lupasi, ettei pitäisi minua vankina Raudfêrnin kultaisessa kartanossa vaan saisin käydä tapaamassa sukulaisiani ja ystäviäni tahtoni mukaan.

En tiedä mikä lopulta naksahti Romin Gilcúdorin päässä. Mustasukkaisuus, kateus, torjutuksi tuleminen? Isäni kertoi, että hänellä oli velkoja. Vain muutama päivä tanssiaisten jälkeen Ormond ja Gilcúdor kohtasivat Narrinkedolla kaupungin ja kreivikunnan rajojen ulkopuolella. Kuulin kaksintaistelun yksityiskohdat myöhemmin todistajana toimineelta välskäriltä. He kiertelivät toisiaan tovin, Gilcúdor herjasi Ormondia merirosvoksi. Kumpikin oli tunnettu miekkamies. Kalvat osuivat yhteen, kumpikin torjui ensimmäisen hyökkäyksen horjuen. Oli selvää, ettei enää taisteltu ensimmäiseen vereen, vaan kuolemaan. Gilcúdor kävi päälle, iski tappaakseen, ja pisti miekkansa Ormondin kyljestä läpi. Viime voimillaan Ormond löi takaisin ja iski Gilcúdorin pään irti. Välskäri sitoi Ormondin ja hänet leikattiin samantien, mutta toipuminen kaksintaistelusta kesti vuosia. Itse asiassa, hän ei enää koskaan ollut oma hilpeä itsensä.

Hoivasin Ormondin takaisin kuntoon. Vammoistaan huolimatta Ormond ei suostunut jättämään suuria suunnitelmiaan kesken. Hänellä oli nyt kuningas Tarondorin antama kaapparikirja. Yhdessä kahden muun kapteenin kanssa he purjehtivat takaisin merille ja iskivät Umbarin aarrelaivaston kimppuun kaukana Yksinäisyyden Saarten eteläpuolella Haradin vesillä. Minun ja isäni tehtäväksi jäi valmistella häitä. Isäni lupasi Ormondille ennenkuulumattoman suuret myötäjäiset: lähes tuhat kruunua (20 000 miriania), joista leijonanosa oli tosin tarkoitettu häitä varten. Häiden ajankohdaksi sovittiin keskivuoden päivä vuonna 1664. Siihen oli vielä puoli vuotta.

LUPAUS

”Neiti Silaniel! Teillä on ällistyttävä taipumus olla aina siellä, missä tapahtuu, vaikkei teitä ole edes kutsuttu.”

”Tuhannet anteeksipyyntöni! Erehdyin ovesta, luulin että...”

”Säästäkää vanhaa miestä. Minun asemassani kuulee selityksen jos toisenkin. Mutta teidän on aivan turha selitellä. Olette huijanneet minua, Gondorin käskynhaltijaa! Huijanneet luulemaan, että olisitte vakooja. Miten törkeä erehdys se onkaan! Epäilymme ovat täysin perusteettomia. Annan läksyttää miehet, jotka ottivat teidät kiinni. Voitteko antaa minulle anteeksi?”

”Anteeksi... te? Herra käskynhaltija, minunhan se pitäisi...”

”Herra isänne hîratar Morvegilin ja hyvämaineisen sukunne ansiotkin puhuvat puolestaan. Mutta älkää kantako höperölle vanhukselle kaunaa, vaan ottakaa vastaan tämä pieni kukkaro, se korvanne vaivanne ja matkakulunne. Mutta muistattehan, ystävä hyvä, tulla tapaamaan minua aina silloin tällöin jos jokin – vaikka joku mitä olette saaneet kuulla - painaa mieltänne, voimme juoda teetä yhdessä ja keskustella asioista.”

Näin Käskynhaltija sai minut pauloihinsa. Suutelin hänen sormustaan ja riensin ulos hymyillen. Käskynhaltija kutsui minua ystäväkseen! Olin ollut todella tukalassa paikassa – tunkeutunut Artamirin käsipuolessa kuninkaan naamiaisiin jonne minulla ei ollut mitään asiaa. Oli kevät 1660, sota Umbaria vastaan oli päättynyt 25.3. serkkujeni linnassa Barad Morvegilissa solmittuun välirauhaan. Halusin nähdä vilauksen kuningasparista ja olin juuri livahtanut sisään Peilisaliin, kun kuninkaan vartiomiehet ottivat minut kiinni ja raahasivat häikäilemättömin ottein Käskynhaltijan kuulusteltavaksi.

Olin kuullut Käskynhaltijasta kaikenlaisia tarinoita – että hän on julma ja vallanhimoinen vanha ukko joka nauttii aamupalansa teilipyörän ääressä. Mikään ei olisi voinut olla kauempana totuudesta. Käskynhaltija oli hienopuheinen, korkeasta iästään huolimatta äärimmäisen charmantti, vakuuttava. Tapasin häntä myöhemmin vain ohimennen, mutta hän vaikutti minusta aina monien huolten ja raskaan vastuun kuormittamalta isoisältä, joka rakasti maataan kuin lapsenlapsiaan. Jos kaikki Gondorin asiat todella ovatkin hänen hyppysissään, ne ovat hyvissä käsissä.

Asetuin ilomielin hänen palvelukseensa, sillä siten pysyisin paremmin kärryillä siitä, mitä valtakunnassa tapahtui. Arvelin, että jonain päivänä hän kutsuisi minut luokseen ja joutuisin maksamaan palveluksen palveluksella. En ollut väärässä. Kutsu tuli neljä vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1664, ja hyvin epävirallista tietä – Naruilin kirjoittaman kirjeen muodossa. Hän kutsui minut kylään perheensä luokse Minas Anoriin ja taitavasti valituin sanankääntein kertoi ajatuksen tulleen hänen mieheltään Túrin Wilwarinilta, Käskynhaltijan luottomieheltä.

Se sopi suunnitelmiini. Olin jo odottanut kiihkeästi syytä lähteä pohjoiseen tapaamaan Artamiria. Kerroin isälle matkustavani joksikin aikaa Minas Anoriin ja käyväni samalla Osgiliathissa tapaamassa isoveljeä; isä antoi luvan päätään pudistellen ja pyysi – ei, määräsi – puhumaan Saerosille järkeä. ”Tuhlaajapojan on jo aika luopua typeristä haaveistaan ja siitä naisesta (Alatar ei voinut koskaan sanoa äänen Gwen Bellaniel). Jos hän palaa takaisin kotiin katuvana ja alistuu tuomiovaltaani, annan hänelle anteeksi.”

Lupasin tekeväni parhaani, vaikken sisimmässäni uskonut Saerosin nöyrtyvän tuumaakaan isän pakkovallan edessä. Eikä Alatarkaan kai voinut todella antaa anteeksi sitä, että hänen esikoispoikansa seurusteli säädyttömästi alempaan kastiin kuuluvan huonomaineisen naisen kanssa. Vaikka isä vaikutti taipumattomalta kuin teräs, salaa hän murehti miten hänen poikansa pärjäsi Osgiliathissa ilman varoja – isähän oli peruuttanut hänen stipendinsä Saerosin reputettua Akatemiassa. Saeros taas oli niin ylpeä, ettei hän alentunut ottamaan vastaan almuja isältään, sen verran Morvegil hän kuitenkin oli.

Sydämeni hakkasi kun vain ajattelinkin tulevaa matkaa. Sovittuun hääpäivään oli vielä kaksi ja puoli kuukautta; kaksi ja puoli kuukautta vapautta. Ajattelin Artamirin vahvoja käsivarsia ja hymyä, hänen niskakuoppansa tuoksua, karheansilkkistä mustaa tukkaansa, jäntevää vatsaa jota vasten oli hyvä painaa päänsä. Öisin ajattelin muutakin. Kuvittelin antautuvani hänelle tuhannessa eri paikassa, nostavani hameeni ylös tallissa, yöllä autiota holvikaarta vasten, salilla Artamirin aseharjoitusten jälkeen. Kuvittelin hänen kovan ja pitkän aseensa painuvan pakaroittani vasten; tehdessään sen salaa julkisella paikalla hän sai minut kosteaksi kuin itse Anduin olisi virrannut suolaisenmakeana vuona reisiäni pitkin. Vaara kiihotti minua enemmän kuin mikään muu. Siksi en voinut päästää irti. Hekumoin ajatuksella kutsua Artamir tulevan aviomieheni taloon, miten kätkisin hänet alushameitteni alle ja painaisin hänen päänsä punehtuneeseen vakooni.

Pakkasin laukkuni (minullahan ei ollut omaa palvelijatarta ennen häitä), varasin vaunukyydin Pelargiriin ja edelleen Minas Anoriin. Lukuisista asuista valitsin valkoisen helmiäiskirjaillun mekon ja toisen vaaleanvihreän tiukkamiehustaisen mutta helmoista ja hihoista voimakkasti levenevän, oranssin päivänvarjon, kauneimmat hiuskoristeeni, helmeni, silkkisukkani, matkaviitan ja -puvun, neljät kengät (yhdet korkeakorkoiset, yhdet matkasaapikkaat), hopealangalla kirjaillut aluspaidat ja pitsiset alushousut, joissa oli vaaleanpunaiset ja vihreät silkkirusetit.

KÄSKYNHALTIJAN LUONA


Gondorin Käskynhaltija tuntui tietävän tarkkaan, mitä minusta halusi.¨
”Minun täytyy onnitella teitä tulevasta avioliitostanne, Silaniel Olossë. Kapteeni Ormond Orleghîn on maineikas mies, vaikka hänellä onkin myös paljon vihamiehiä.”

”Ymmärrän, että kateus vie kalatkin vedestä.”

”Onhan hän myös etelämaalainen, vaikka onkin saanut Gondorin kansalaisuuden. Hänen tutkimusmatkansa ja merivoittonsa ovat saaneet suurta julkisuutta, ja on monia kapteeneita jotka olisivat mielellään saaneet saman kunnian, eivätkä pidä siitä, että kruunu suosii ulkomaalaisia. Mutta hyvä onni on koitunut osallenne, sillä mikäli tuleva aviomiehenne suostuu ehdotukseemme, hänestä tulee rikas mies.”

”Oh. Palan halusta kuulla, mikä ehdotuksenne on.”

”Aiomme varustaa uuden kaapparilaivueen, ja olemme harkinneet tarjota Ormondille sen kommodorin asemaa. Väliaikainen komennus, totta kai, mutta kaikkine saalis-, palkka- ja eläke-etuineen. Muut kapteenit kiristelevät tietenkin hampaitaan, mutta hyväksyvät sen, koska kuvittelevat että Ormond on saanut komennuksen vain siksi että te, hyvä neiti, olette vedelleet oikeista naruista. Olettehan jo ehtineet kertoa kaikille joilla on korvat, että olette hyvissä väleissä meidän hopeisen valtikkamme kanssa. Haluaisimme tietää, mitkä Ormondin ehdot ovat. Tarvitsemme sopivan neuvottelijan, korkea-arvoisen mutta huomaamattoman, ja luulen että meillä on jo oikea mies. Tunnettekin varmaan nuoren Artamir Rianin. Olisitteko niin ystävällinen, että tapaisitte hänet ja esittelisitte hänet tulevalle aviomiehellenne.”

”Jos vain voin auttaa teitä ja edistää tulevan mieheni uraa, teen sen ilomielin.”

”On muutakin, mutta emme puhu siitä nyt. Olen valinnut teidät tahtoni välikappaleekseni, sillä te tunnutte olevan aina siellä missä tapahtuu. Jos jotakuta epäillään petoksesta, te olette hänen ystävättärensä. Jos joku purjehtii maailman ympäri, te olette menossa hänen kanssaan kihloihin. Kun kuningas ja kuningatar sopivat ensimmäistä kertaa riitansa, te olette sattumalta samassa huoneessa. Mutta ymmärtäkää, että kaikkea mitä jatkossa mahdollisesti kuulette, voidaan myös käyttää teitä vastaan. Autan toki teitä, mutta olkaa varovainen! Sanon tämän ystävänä. Politiikka on epämiellyttävää peliä. Minäkin olen siinä mukana vain velvollisuudesta. Tosiasiallinen kutsumukseni on laulu. Olin nuorena belguinariitti, tiesittekö? Lauloin lapsikuorossa dúnedainin hautajaisissa.”

”Minun on vaikea kuvitella teidän korkeutenne koskaan olleen lapsi! Synnyittekin varmasti harmaahapsisena, norsunluuvaltikka kädessä...”

Sain tietää vain vähän Käskynhaltijan suunnitelmista. Hänellä oli selvästi jotain suurta mielessään, mutta hän ei luottanut täysin minuun – tai Artamiriin. Miksi juuri hän? Käskynhaltijan täytyi tietää. Hänelle ihmiset olivat kuin koneita; oikeasta vivusta vetämällä sai toivotunlaisen tuloksen. Läksin Minas Anorista vaunuilla kohti Osgiliathia puristaen Valkoisen Puun Komppanialle suunnattua kuninkaallista käskykirjettä tiukasti pamppailevaa poveani vasten...







Valid XHTML :: Valid CSS: :: Powered by WikkaWiki