Maeglin

”Pelkäätkö kuolemaa? En minä sitä pelkää. Kyllä se työnsä osaa tehdä. Niin Maeglin aina sanoi." Belewen kaatoi lasiinsa lisää Lebenninin viiniä.

"Hän oli kummallinen mies. Ehkä vihaisin häntä vähemmän ellei hän olisi jättänyt minuun jälkeään. Mutta yritän kuvailla hänet nyt parhaani mukaan ja pitäen tunteeni erossa asiasta.

Sanoisin että hän oli tavatessamme alun neljättäkymmentä käyvä, hauskannäköinen ja kaitakasvoinen mies, jolla oli uhkaavat kulmakarvat ja elämää nähnyt vaateparsi. Mustat liehuvat hiukset rajasivat hänen ahavoituneita kasvojaan, ilkikuriset mutta väsyneet silmät tuikkivat niiden alta. Hänen hymynsä – kun hän sille päälle sattuu – on sydämellisen poikamainen ja olisi sulattanut jään. Eikä minua suinkaan ollut tehty jäästä! Mutta usein Maeglinilla oli taipumusta synkkään raskasmielisyyteen, jota monet yksinäiset viinituvissa vietetyt illat eivät tietenkään paranteet.

Muistan yhä ne hassut vaatteet jotka Maeglin oli saanut Cardolanista. Lampaankarvaliivit ja leveät housut - voi miten nauroinkaan! Niiden päällä hänellä oli tumma turkisreunusteinen viitta, päässään kapteenin turvelakki johon oli kiinnitetty eteläisten merien kampasimpukka ja muutama linnunsulka. Puolituisilta tai kuljeskelevilta merimiehiltä hän lie oppinut tavan poltella kallista valaanluuvartista piippua - Gondorissa sitä tapaa ei tunnettu. Korvissaan hänellä oli kultaiset renkaat.

Maeglinille oli ominaisinta tietty etäisyys, joka teki hänestä toisten silmissä joko valtavan kiehtovan, suunnattoman ärsyttävän tai vain epäilyttävän. Hänellä oli taipumusta vetäytyä seurasta mietiskelemään piippunsa tai viiniruukun kera, valvomaan ja kuljeskelemaan öisin. Ihmisiin hän suhtautui varautuneen kohteliaasti. Rauhaton sielu rauhattomassa maailmassa, monisärmäinen mies joka ei varmaan koskaan tuntenut oloaan kotoisaksi. Epäaitous alkoi jo nimestä: Maeglin oli selvästi itse omaksuttu. Laivallani häntä kutsuttiin Corundiliksi tai Harppojaksi, koska hän oli niin rauhaton.

Merimieheksi hän oli liian sivistynyt, kapteeniksi liian kylmä ja etäinen. Hän saattoi siteerata illallisella Akallabêthia alkukielellä tai laulaa iltaisin hiljaa Erelondin vanhoja lauluja. Öisin hänen piippunsa himmeän hohteen ja silmiensä kiillon saattoi erottaa laivan keulassa tai rantalomalla allonmurtajan kärjessä. Naiset lahjoittivat hänelle joka satamassa herkästi rakkauttaan ja korujaan, eikä hänellä ollutkaan puutetta maallisesta, vaikka hän ei maallista juuri näyttänyt arvostavan. Minulle hän sanoi kerran, että hän tunsi itsensä ikuiseksi sivuhahmoksi oman elämänsä tarinassa, seikkailussa joka ei ollut hänen.

Ja siltikin Maeglin oli varmasti kokeneimpia meriupseereita ken on kuunaan palvellut minun laivallani. Hän oli sattumusten seurauksena saanut seilata kauppalaivalla Yksinäisille Saarille, kalastaa Pelikaaniluodoilla, viettää viikkokausia Bellakarissa viiniköynnöksien alla maaten. Kun minä noukin hänet mukaani, hänellä ei ollut mitään. Hän oli haaksirikkoutunut useammin kuin kerran, ja ollut jokaisen kerran ainoa eloonjäänyt. Ikään kuin Kohtalo pitäisi häntä pilkkanaan pitämällä häntä hengissä, häntä, joka ei osannut roikkua elämässä kiinni.

Yhteisen viiniruukun ääressä sain hänet paljastamaan hieman taustoistaan: Rakkaus ylhäissyntyiseen naiseen oli ajanut hänet maanpakoon Umbarista. Hän oli valinnut meren, tai sanotaan että meri valitsi hänet: Meri on uskollinen puoliso, joka katselee miestään takaisin julmin silmin. Valastajien mukana hän oli päätynyt pohjoisemmaksi kuin useimmat kuolevaiset tietävät maailman ylettävänkään. Hän oli käynyt Achrondin siirtokunnassa Minheldolathin jäisillä rannoilla, nähnyt paikan jossa meri muuttuu kiinteäksi ja missä laivat juuttuvat ahtojäihin, muinaisen Thangorodrimin terävät jyrkänteet ja pimeän pohjoisen meren, josta lohikäärmeistä suurimman, Ancalagon Mustan, luut yhä törröttivät vedenpinnan yläpuolella kuin luinen temppeli.

Pohjoisessa, niin hän itse sanoi, Maeglin oli kuullut tuulen laulavan outoja sanoja ja tullut vihityksi tietoon joka tavallisesti oli kuolevaisilta salattu. Hän oli istunut kivettyneiden kelohonkien varjossa Pelon saarella, Tol Fuinilla, jossa haltioiden, ihmisten ja örkkien esi-isien luut lepäsivät muistona niistä taisteluista, jotka päättivät Ensimmäisen Ajan. Ulkopuolisuuden tunne ajoi hänet etsimään Annetun maailman rajoja, hän sanoi, tähyilemään niiden yli. Siksi en koskaan rakastunut häneen. Minä olen tyytyväinen siihen mitä on, mutta Maeglin, Maeglin ei ole tyytyväinen mihinkään."







Valid XHTML :: Valid CSS: :: Powered by WikkaWiki