Aegwen Elendis Ormondiel
Sister of Astaldo, young sailor and servant

Race Gondorian (half-northron, half-corsair)
Profession Lvl 1 Rogue
Gifts & Geas Lightning reflexes
Character Sheet Aegwen Ormondiel
Family tree
Paternal and maternal ancestors
Pictures
Aegwen
Aegwen ja Astaldo purjehtimassa
Aegwen
Muotokuva nuoresta Aegwenista

Aegwen

Katso myös: Salavalaakso, Ormond, Astaldo, Usvaneito
"Attû, kerro taas Vihreästä Paholaisesta!"
"Rakas lapsi, olen kertonut sen jo ainakin sata kertaa. Morgause-täti kertoo sinulle iltasadun."
"Mutta minä haluan kuulla tarinoita merestä. Minusta tulee kapteeni."
"Pötyä! Merenkäynti ei ole naisille sopiva ammatti. Mutta sinusta voi tulla merimiehen vaimo."
"Minäpä en menekään koskaan naimisiin! Sitäpaitsi Belewen oli kapteeni ja hän oli nainen. Sinä kerroit niin!"


Niin oli kertonut Ormond ja niin oli kertonut myös Puukko-Randir, eikä Puukko koskaan laskenut leikkiä. Isä oli tavannut hänet useita kertoja, ensin Cardolanin vesillä 1652 jolloin Vihreä Paholainen melkein upotti Usvaneidon, sitten kahdeksan vuotta myöhemmin Lohduttomuuden Saarella, jolloin kortit olivat toisin: Belewen oli jätetty rannalle upseereineen, kun Ormondin kanssa ennen purjehtinut perämies Maeglin oli noussut kapinaan. Belewen oli totta. Isä oli auttanut häntä saamaan Vihreän Paholaisen takaisin; se oli yksi hänen hienoimmista voitoistaan, ja se tapahtui tuhannen peninkulman päässä täältä, kaukaisen Haradin vesillä eteläisellä pallonpuoliskolla.

Olisin halunnut, että isä olisi paljastanut mitä Belewenille sitten tapahtui, mutta hän ei koskaan sanonut mitään muuta kuin ”Belewen jäi etelään ja ryhtyi neekerikuningattareksi. Lopeta jo tuo jankuttaminen.” Niinpä minun täytyi itse jatkaa tarina loppuun, ja kun muut tytöt leikkivät poneilla ja nukeilla, minulla oli Puukon veistämä puinen galeassi joka oli maalattu vihreäksi – todellinen Vihreä Paholainen. Siinä oli pienet pellavakankaiset purjeetkin. Uitin sitä Salavalaakson puroissa ja Gilrainin yläjuoksuilla, jolloin saniaiset muuttuivat Haradin viidakoiksi ja Anveligin valamat tinasotilaat neekereiksi, puolipeikoiksi, merirosvoiksi ja miksi milloinkin. Minulla oli nukke, jonka Morgause oli antanut minulle ja jolle minä olin antanut nimeksi Belewen, ja yhdessä laivansa kanssa he kokivat tuhat ihmeellistä seikkailua. En tiedä muistuttiko nukkeni yhtään tosielämän Beleweniä. Isän mukaan hän oli avojalkainen, jäntevä ja suolainen, ja hänellä oli palmikko puoleen selkään. Baralin na Ram Galen käytti enemmän sanoja näytelmässään Alagos (1664):
"Nainen oli kolmenkymmenen ja kolmenkymmenen viiden välillä, mutta yhä kukoistuksessaan. Mustat hiukset, harmaanvihreät silmät, noin viisi jalkaa ja kahdeksan tuumaa, mutta vaikutti pidemmältä, koska seisoi niin suorana - pään ryhti oli uljas. Hoikka, mutta kiistämättä hyvä vartalo, kenties hieman lihaksikkaampi kuin olisi hienolle naiselle suotavaa. Kerrassaan tyylikäs käytös, ei mitään julkeutta tai kopeilua. Ei uskoisi, että hän oli valinnut niin miehisen ja irstaan kutsumuksen - merellinen elämä ei sovi naissukupuolelle."

Baralin jakoi siis isän mielipiteen siitä miten mahdoton ajatus oli yhdistää rinnat ja purjehtiminen. Silti hänen näytelmissään vilahteli jatkuvasti merta käyneitä naisia: prinsessoja kuin merirosvoja, kalastajia ja salamurhaajia. Mutta Belewen oli totta. Hän oli varmasti olemassa, sillä Puukko-Randir oli myös tavannut hänet.

Minun täytyy kertoa enemmän Puukosta, sillä hän on minulle rakas ja olen hänelle kiitollinen niin paljosta. Hän oli syntymänimeltään Randir, Vaeltaja, kotoisin köyhästä murjusta jossain Ramlondin ”mustassa kaupungissa”. Muistan hänet pienenä, jäntevänä ja ahavoituneena ukkelina (vaikka hän oli vasta nelikymppinen eikä lainkaan pieni muuten kuin verrattuna isään), jolla oli harmaat silmät, musta tukka ja suunnattoman arpiset ja muodottomat kasvot. Puukko oli omien sanojensa mukaan saanut kaikki vammat mitä merellä voi kokea: Murtanut luunsa, hukkunut ja menehtynyt nestehukkaan, silpoutunut taistelussa puunsäleistä ja palanut Númenorilaisessa tulessa. Toiset pelkäsivät häntä, mutta minä vain tuijotin hänen näppäriä sormiaan ja temppuja joita hän osasi tehdä veitsillään. Puukko oli luonnonlahjakkuus. En ole koskaan tavannut ketään toista joka olisi tehnyt veitsien kanssa työskentelystä samalla tavalla taidetta, enkä varmasti tule tapaamaankaan. Hän pyöritteli puukkoja pitkin käsivarsiaan, temppuili niillä, heitteli niitä ilmassa ja osui yhtä varmasti pilkkaan kuin sateen jälkeen tulee pouta.

Pikkutyttönä Salavalaaksossa vietin suurimman osan ajasta Puukon seurassa, sillä isä ei juuri kiinnittänyt minuun huomiota. Puukko-Randir oli paras sadunkertoja, koska hänen satunsa olivat totta. Hän ei kertonut tarinoita lohikäärmeistä tai prinsessoista, vaan sadoista ihmeellisistä asioista joita hän oli kokenut maailman merillä. Se lumosi minut täysin. Muistan miten istuin Seppä-Anveligin polvella, Anvelig heitteli minua ilmaan ja Puukko tarinoi samaan aikaan lentokaloista ja pyöriäisistä, Ramlondin ihmeellisistä kujista jotka mutkittelevat ja päättyvät yllättäen ja joille eksyy niin ettei sieltä pääse pois, Etelän Äärestä ja mustista miehistä joilla on viilatut hampaat, valaista ja lokeista ja albatrossista joka seuraa laivaa, sillä albatrossi on hukkuneen merimiehen sielu.

Vierastin aina vähän isoäitiä. Layla oli vanha, pyöreä, harmaahapsinen, lähes hampaaton ja haisi vahvasti kalalle. Hän puhui sekaisin yleiskieltä ja Haradin puheenpartta tavalla josta oli hyvin vaikea saada selvää. Hän oli ankara nainen, jonka mielestä oli sopimatonta että vietin niin paljon aikaa merimiesten seurassa. Yritin vältellä häntä kykyjeni mukaan. Astaldolle hän antoi happamia karamelleja joita hänelle salakuljetettiin Umbarista; minusta ne maistuivat kamalalle kun kerran salaa varastin muutaman. Minulle isoäiti antoi vain selkään, milloin mistäkin kolttosesta, tai sitten vain varmuuden vuoksi. Hän kai yritti koulia minusta hienon naisen, hiljaisen ja vakavan, sellaisen kuin Umbarin lesket. Miten pieleen se menikään.

Myös Belewen oli ollut yksi Umbarin leskistä. Kun olin täyttänyt kolmentoista, Puukko paljasti vihdoin minulle hänen alkuperänsä. Belewen oli ollut syntymänimeltään Maewís, ”pikku lokki”, joskin hän oli myös pojaksi pukeutuneena työskennellyt laivoilla nimellä Rana Adars. Hän oli ollut kihloissa erään Umbarin kapteenin kanssa, jonka Gondorin kaapparit surmasivat. Puukon mukaan Maewis oli erään Umbarin edesmenneen ruhtinaan Borathor Marösin äpärätytär, joka oli ollut isälleen niin kiusallinen että lopulta Borathor oli antanut hänelle vanhan sotalaivan, miehistöksi joukon tuomittuja rikollisia ja lähettänyt koko revohkan aiheuttamaan ongelmia jollekin mahdollisimman kaukaiselle rannalle. Maewis oli osoittanut taistelussa sellaista rohkeutta että miehistö oli antanut hänelle nimeksi Belewen, ”väkevä nainen”.

Mietin pitkään Puukon kertomusta. Lapsuuden leikit alkoivat hitaasti muuttua mielessäni todellisuudeksi; aloin samastua Beleweniin uudella tavalla.

II


Näin ensimmäisen kerran ruumiin kun olin yhdentoista vanha. Asuin silloin ensimmäistä vuotta pysyvästi isän luona Salavalaaksossa. Olin menossa heti aamusta pajalle, sillä halusin saada puukkoni teräväksi. Siellä ei näyttänyt olevan ketään. Huhuilin hetken, kunnes näin hiilloksen kajossa hahmon roikkuvan kattohirrestä. Se oli Anvelig. Hän oli ollut alakuloinen ja juopunut palattuaan viimeiseltä purjehdukseltaan etelästä, jossa hän oli menettänyt toisen käsivartensa. Mies joka oli kantanut minua selässään monet monituiset kerrat ja antanut minulle lahjaksi ensimmäisen puukkoni, oli hirttänyt itsensä omassa pajassaan.

Niihin aikoihin aloin vieraantua kaksoisveljestäni Astaldosta. Olimme kasvaneet koko ikämme yhdessä, yhteen liimautuneena, sillä äiti oli meidät varhain hylännyt ja Kapteeni-isämme oli kaukainen ja kaikkivoipa kuin Jumala. Hänen typeryytensä ärsytti minua. Vielä enemmän vihasin sitä miten hän sai suurimman osan siitä vähästä huomiosta jota isä tai isoäiti meihin osoitti. Ormond puhui usein Astaldon tulevaisuudessa. ”Astaldo pannaan isona armeijaan, hänestä tulee ratsumies”. Tai ”Katso Astaldo, tässä on miekka, Huþdring, jonka sinä saat kun tulet aikuiseksi. Se on Umbarin miesten tekoa, lumottu ja väkevä, ja suojelee sinua.” Mitä minusta tulee? Vaimo. Vaimo tai palvelijatar. Millä oikeudella Huþdring kuului Astaldolle?

Olin vihainen, sillä rakastin isää enemmän kuin hän. Astaldo oli välinpitämätön ja huolimaton. Hän ei viihtynyt Salavalaaksossa ja tuntui olevan katkera isälle siitä, että olimme joutuneet muuttamaan pois Tumladenista, jota hän rakasti. Minulla ei ollut Tumladenista kuin ikäviä muistoja: Kolean linnan kalseat käytävät, homeiset muurit, valkoisten vuorien loppumaton hiljaisuus. Astaldo ei varsinaisesti vihannut merta, mutta hänellä ei ollut siihen mitään erityistä suhdetta. Minä taas olin kaikkein onnellisin vaeltaessani rantanummilla. Keräsin kukkia, kiipesin puihin, nauroin, lauloin ja manasin myrskyä. Olimme kerran piilosilla ruispellossa yhdessä kievarin lasten kanssa. Oli kesä; aurinko paistoi kuumana ja painostavana, vilja oli kypsää ja tuuli suhisi puissa. Sitten nousi suuri tuuli ja mustat pilvet pimensivät auringon. Minä vain nauroin ja juoksin kallioille katsomaan miten vaahtopäiset mainingit pirstoutuivat teräviin kiviin. Merivettä pisaroi kasvoilleni. Nuolin suolaa pois huuliltani. Se oli hyvää.

Ihailin isää, vaikkei hän osoittanut minulle huomiotaan. Olin kuitenkin kasvanut tarinoilla Usvaneidon seikkailuista maailman merillä; Ormond oli kaikkea sitä mitä minä arvostin. Tai pikemminkin tarinoiden nuori Ormond: Se Ormond Raudfêrn jonka me tunsimme oli harmaapartainen kauppias joka vain istui suuren tammipuisen pöytänsä ääressä, syventyneenä papereihin. Meillä lapsilla ei ollut mitään asiaa Raudfêrnin Suureen Saliin, saatika Kapteenin työhuoneeseen. Livahdimme silti sinne salaa useita kertoja tutkimaan sen loputtomia ihmeitä: Kaukoputkia, jaakobinsauvoja, merikarttoja, Mûmakanilaista fetissiä, seinille ripustettuja aseita. Astaldo joi kerran isän portviinipullosta ja sai siitä aikamoisen selkäsaunan.

Kapteeni antoi meidän purjehtia yhdessä pienellä yksimastoisella veneellä, kunhan yksi hänen merimiehistään oli mukana kaitsemassa. Useimmiten se oli Puukko, joskus harvemmin Piki-Andróg tai Serenur Rotta, mutta yksikään heistä ei kyllästynyt opettamaan veneilyn saloja. Opin niin nopeasti, että Serenur kehui minua ”mainioksi venemieheksi” ja olisi kuulemma ottanut minut välittömästi laivapojaksi Valkoiselle Sudelle jos se vain olisi ollut mahdollista. Siellä oli kuulemma palvellut nuorempiakin kuin minä, ja paljon taitamattomampia. Aloin vakavasti harkita pojaksi tekeytymistä ja merille karkaamista.

III


En ole kertonut mitään äidistäni, synnyttäjästäni. Hän jätti meidät kauan aikaa sitten Gondoriin varmistettuaan, että saisimme kunnollisen kodin. Sitten hän palasi takaisin pohjoiseen kotimaahansa. Ja parempi niin. Onko hän hengissä eli ei, minä en tiedä. Minun todellinen äitini, kasvattajani, oli Morgause, Morgause Curimardin (née Seldorien), nainen joka oli minulle rakkaampi kuin kukaan muu paitsi isäni ja veljeni. Hän otti meidät perheeseensä ja kohteli meitä kuin omia lapsiaan, ja hänen tyttärensä Idril oli minulle isosisko, vaikkakin paljon vanhempi. Jos Morgause ei voinut katsoa meidän peräämme, Idril piti meistä huolta, leikki meidän kanssamme ja toi meille salaa herkkuja Iaurostin linnan keittiöstä. Morgausen hyvyyden vuoksi saimme nauttia samoista etuoikeuksista, jotka kuuluivat vallasväen lapsille.

Morgause oli minun rouva äitini, ammî. Oikea äitini oli minulle vain äiti, synnyttäjä, enkä halunnut sanoa hänen nimeään. Oikea isäni oli minun herra isäni. Ottoisäni kreivi Arahil Curimardin jäi minulle etäiseksi, mahtavaksi ja kunnioitetuksi sedäksi, joka oli hivenen pelottava.

Kokonaan oma lukunsa oli Silaniel Olossë Morvegil, vaalea kaunotar ja käärme, jonka tunkeutuminen Salavalaaksoon muutti elämäni lopullisesti. Hänen yllättävä avioliittonsa herra isäni kanssa sekä järkytti että pelotti minua suuresti. Mutta ei meidän mielipidettämme kukaan kysynyt, minun tai Astaldon. Meidän oletettiin kuuliaisesti hyväksyvän uusi rouva äitimme, jota sydämestäni vihasin ja jonka nimeä kirosin törkeimmillä tuntemillani solvauksilla. Silanielin saapumisen myötä lapsuuteni paratiisi myrkyttyi ja vääristyi. Astaldon lähtö sotaväkeen sinetöi päätökseni etsiä omaa onneani sieltä, mistä tiesin sen varmimmin löytyvän. Isäni hääyönä pakkasin merimiessäkkini ja jätin Salavalaakson taakseni. Aamuauringon sarastaessa luovin veneeni Pikku Paholaisen ylös Gilrainia, kohti Linhiriä ja seikkailua.

 (image: http://lindefirion.net/images/Aegwen-Ormondille.jpg)





Valid XHTML :: Valid CSS: :: Powered by WikkaWiki